PERSELATASKA



Perse on ihmiskehon osa, josta jalat kasvavat alaspäin - mikäli ihminen seisoo. Lataska on ääni, joka lähtee kun läiskäistään kämmeniä vastakkain tyhjässä varastohallissa.

Perselataska on Jarin kirjoittama pakinasarja, jonka elinkaari oli vuosina 2005-2010. Tahti ei ole ollut siis mitenkään päätähuimaavan hurja. Mutta herätettäköön tämäkin takaisin henkiin uusien sivujen myötä.

Mikäli lukija pitää lukemastaan, voi hän halutessaan vilkaista myös puolilegendaarista Lopettajan päiväkirjaa

Ensimmäinen perselataska
Toinen perselataska
Kolmas perselataska
Neljäs perselataska
Viides perselataska
Kuudes perselataska
Seitsemäs perselataska
Kahdeksas perselataska
Yhdeksäs perselataska
Kymmenes perselataska
Yhdestoista perselataska
Kahdestoista perselataska
Kolmastoista perselataska
Neljästoista perselataska
Viidestoista perselataska
Kuudestoista perselataska
Seitsemästoista perselataska
Kahdeksastoista perselataska
Yhdeksästoista perselataska
Kahdeskymmenes perselataska
21. perselataska

KAHDESKYMMENESENSIMMÄINEN PERSELATASKA
Oman pään päivitys

On suorastaan päivänselvä asia, että ihmisen muisti on rajallinen. Sinne mahtuu tasan kapasiteettimääränsä verran sälpettä, eikä grammaakaan enempää. Kuten tietokoneeseen, ihmiseen ei pysty laittamaan lisää tallennustilaa, ei edes isolla rahalla. Ei myöskään pienellä rahalla ja vielä vähemmän ilmasi. Tällä johdannolla haluankin osoittaa suunnattoman närkästykseni siitä, että jos kerran ihmismuistilla on rajat, niin miksi ihminen ei saa itse päättää sitä, millä tauhkalla kukin henkilökohtaisen päänsä täyttää? Millään ei pysty ihminen itse valitsemaan, että nyt tiputetaan kaikki kissaa pienemmät nisäkkäät pois aivoista ja nostetaan tilalle taito huoltaa iso puimakone. Tämän esimerkin jälkeen kyseisen muistikorvauksen tehnyt ihminen osaisi siis mennen, tullen ja vielä palatessakin laittaa rikkimenneen puimakoneen kuntoon siten, ettei se puimakone äkkiarvaamatta rouskahtaisi käyntiin ja syödä jälkättäisi koko huoltajansa sillä etupään telahyrrällä ja sitten nakkaisi sieltä heinäpaaliaukosta tiukkaan sullottuna pakettina ulos, önkkä! Mutta toisaalta tämä sama ihminen olisi aivan ymmällään esimerkiksi oravan nähdessään, että mikäs riivatun karvapipeltäjä se tuo on?

Toki sitä voi opetella asioita ja päntätä vaikka kirjasta haluamaansa tietoa, mutta jo se fakta, että siellä päässä on valmiiksi tuiki turhaa kuonaa, on tämä pänttäysopettelu haastavaa. Tyhjään tilaan on helpompi lisätä kuin valmiiksi täyteen. Tämän tietää vallan hyvin kaikki! Varsinkin ahtaajat! Olisikin huomattavasti järkevämpää, että ensin ihminen saisi itse tyhjentää muistiaan haluamistaan romppeista ja vasta sitten päntätä tärkeämpää tilalle. Mutta ei. Ei edes itkun kanssa! Täysin arpapelillä menee unohduksen polku. Vaikka pää on täynnä kompostiin joutavaa ainesta, niin sitten sitä yhtäkkiä onkin unohtanut tärkeän tuttavansa nimen, juuri sen henkilön nimen joka naama hangon keksillä harppoo parhaillaan käsi ojossa vastaan, että terveterve Jari! Niin itse on aivan että, terve.. mies.. Ja heti arvaa tuttava, että ei muista edes hänen nimeä, onpa mennyt pilalle koko Uutisen Jari. Eikä auta tuttavalle selittää, että kun juuri eilen illalla lueskelin Tieteen kuvalehdestä kuinka ne on osanneet CERNissä laitaa nöftää kiertämään aivan järjetöntä kyytiä hadronitörmäyttimessä etsiessään Higginsin bosonia (Kirottu Higgins! Meni hukkaamaan bosoninsa!), niin valitettavasti juuri tämän tuttavan nimi putosi päästä pois ja tilalle kiipesi CERN ja hadroni ja Higgins. Koska eihän se tuttava ymmärtäisi tuollaista selitystä alkuunkaan, vaan ajattelisi, että seonnuthan tuo on koko Uutinen ja hitaasti lähtisi peruuttamaan poispäin kädet rauhoittavasti levällään äkkiliikkeitä varoen. Ei ole kelpo tilanne tuollainen! Kiperään paikkaan laittaa kantajansa! Oma pää!

Voitaisiinko tätä asiaa tutkia jossain? VTT:llä? Oulun yliopistollisessa sairaalassa? Tutkikaa! Välikysymys eduskuntaan. On kansan etu kyseessä!

Seuraavat asiat ovat ainakin päässäni ihan turhaan, ja vaadin niitä poistettavaksi:

  • Hehtolitra = 100 litraa (Mitä sitten?! Kuka tarvii mokomaa hehtolitraa ikuna?! Kelle siitä on iloa? Ei kelle! Se on sata litraa!)

  • Pärstä on Aramean kielellä partsuf (Ei mitään käsitystä mistä tuokin on päähän tullut. Poistoon niin kuin olisi jo!)

  • Äetsän vaakunassa on kaksi apilaa ja meisti (Mikä on meisti ja miksi minä tiedän jonkin sanan jota en edes ymmärrä!)

  • Oulun joukkoliikennepalvelu Koskilinjojen varikko on Välivainiolla (Se tieto kyllä riittää, että missä on lähin bussipysäkki!)

  • John Lennonin ampuja oli Mark David Chapman (ihan liian monta nimeä ampujalla, sukunimi riittäisi! Kas kun en tiedä ampujan lempikirjankin nimeä!)

  • Ei kun tiedänkin, se on Sieppari ruispellossa! (!”*!##!)

  • Vuosi on aika tarkalleen 365,25 päivää pitkä (Haloo, meillä on kalenterit!)

  • Karkauspäivä pidetään juuri yllä mainitusta syystä neljän vuoden välein (Sekin on kalenterissa! Ja miksi se on karkauspäivä! Eikö sen pitäisi nimenomaan olla kiinniottopäivä!)

  • Kreikkalaisessa mytologiassa on sankari nimeltä Perseus (Jo pelkästään tuon nimen takia pitäisi unohtaa ja sassiin!)

  • Nero poltti Rooman (Huonosti poltettu, siellähän tuo Rooma on vieläkin!)

  • Schwarzeneggerin nimen oikeaoppinen kirjoitusasu (Kirottu Last Action Hero -juliste seinällä vuosina 1993-1996! Miksi et äiti puuttunut asiaan?!)

  • Piispa Henrik sai kirveestä päähän Köyliöjärven jäällä (Tuokin rikos on ratkaistu jo aikoja sitten! Lalli sen teki!)

  • Hämä-hämä-häkki -laulu (Huono biisi! Onnettomat sanoitukset! Ei pysty yhtään samaistumaan!)

  • Differentiaali- ja integraalilaskenta (Ikinä ei tarvitse maitokaupassa!)

  • Asetyylisalisyylihappo = Aspiriini (Kauhea sanahirviö! Syön muutenkin aina Buranaa!)

  • Seuraavat hokemat: Kikkelis-kokkelis, Omituinen höpöttäjä, Apuva, Upeeta-mahtavaa ja Sillon otti pattiin (Aake ja Pirkka-Pekka perhana!)

  • Pohjois-Afrikassa asuu berberikansa (Tä?! Berberi!? Eivät ole ajatelleet ihan loppuun asti tuotakaan!)

  • Berberikansa on tuonut maailmalle ruoan nimeltä kuskus (Voiko olla! Jos se on kerran berberikansa, niin paspas olisi vielä ymmärrettävissä!)

  • Kuulakärkikynän keksijä on Laszlo Biro (Tarpeettoman vaikea nimi! Vie monta nimimuistipaikkaa! Korvataan Juntusen Pekan nimellä! Anteeksi Pekka se viimeviikkoinen!)

  • Mikael Granlundin ilmaveivi (Jannu haluaa itsekin unohtaa jo sen!)

  • Suomen poliisiylijohtaja vuosina 1998-2004 oli Reijo Naulapää (Naulapää?! Poliisiylijohtaja?! Järjettömän niminen jätkä aivan järjettömällä tittelillä!)

  • Tuula Sariola ei itse kirjoittanutkaan kirjojaan (Niin mykistävän yhdentekevää, että olankohautuskin on ylireagointia!)

  • Kaalikääryleresepti vuoden 2003 Pirkkalehdestä (Ikinä en tule tekemään! Haisee ihan paistetulta paskalta koko eväs!)

  • Suprajohteiden syvällisempi merkitys (Kuulostaa niin paljon jännittävämmältä kuin mitä se on! Termipettymys! Ei liity millään lailla supersankareihin!)

  • E=mc2 (Vaikka onkin varmasti tärkeä havainto, niin sen valjastaminen hyötykäyttöön on aivan liian tao! Ylimainostettu!)

  • Absoluuttinen nollapiste on -273,15 celsiusta (Ikinä ei vittu tule niin kylmä!)

  • Yhdestä kultagrammasta saa tehtyä kilometrin lankaa (Järkyttävän kova homma ja pitää olla ihan perkeleen kärsivällinen ja näppärä!)

    Ja tämä kaikki on vasta kalpea aavistus! Kalpea! Siitä, mitä kaikkea järjettömän turhaa on päähän vuosien aikana tarttunut. Ja kohta tietenkin joku vääräleuka ehdottaa, että pitäisi viinaksilla tai jopa kovilla suonensisäisillä huumeilla alkaa pyyhkiä muistiaan. Niin ei ole sama asia se kuin hallittu muistipoisto! On täysin eri asia! Ja kun ne huumeet ja vodkat ja mitkälie kuitenkin myös tuhoavat aivosoluja kuulemma, niin siinä kävisi ennen pitkää niin, että sitähän kulkisi kadulla marjaämpäri päässä ja foliosta taitellut tossut jalassa Oulun keskustan liikennettä ohjaamassa. Huono vaihtoehto on sekin!

    Alkuun

    KAHDESKYMMENES PERSELATASKA
    Vetoomus viisaisiin

    Maailmassa on ihan järkiheittomäärä hämmästyttävän viisaita ihmisiä, kun asiaa alkaa oikein toden teolla miettiä.Joku jossain hermeettisessä ydinlaboratoriossa osaa esimerkiksi halkaista atomin ihan tuosta noin vain, vasemmalla kädellä, vaikka itsellä tekee monesti tiukkaa jo pelkkä appelsiinin kuoriminen. Atomin halkaisemisesta taas en tiedä edes sitä vähää. Sehän on niin pienikin, ettei sitä paljaalla silmällä näe. Pitää olla varmasti hirveän viisas, että osaa sokkona sorhata halki jotain sellaista mitä ei silmä erota. Ja on oltava todella vakaa käsi sillä halkaisijalla myös, ettei muodostu atomia halkaistessa hallitsematonta fissiota, koska sitten kyllä paukahtaa koko ydinlaboratorio taivaan tuuliin ja halkaisijan esimies olisi naama hiilipölystä mustana aivan että mitämitä, nyt tuli Rane lopputili.

    Yksilöihmisten ylivertainen viisaus näkyy kaikkialla. Joku on keksinyt tuolin jonka päällä istut ja jota ilman yrmyttäisit lattialla tätä lukiessasi. Joku on keksinyt television, toinen taas keksinyt tehdä siitä litteämmän. On mikroaaltouunia, jääkaappia, talvirenkaita, dominokeksejä, sateenvarjoja ja sakset. Ruuvimeisseleitä, lappuhaalareita, radiokuunnelmia, tikapuita, säieteoriaa, jääkiekkoa, valokatkaisijoita, post-it-lappuja, neliväripainokoneita, tasa-arvoa, pyykkipoikia, sälekaihtimia, vaalijärjestelmiä, internet ja siellä pornot, enkä ole vielä päässyt edes alkua pidemmälle. Jotain olisi tietysti voitu jättää keksimättäkin, kuten sormet luskuun jättävä pyykinkuivausteline, yksin yössä ilman mitään näkyvää syytä hirnuva allekirjoittaneen tiskikone ja Big Brother. Mutta yhtä kaikki, kamalan viisailla ja kekseliäillä ihmisillä on tätä planeettaa siunattu.

    Kiitos näiden omien toimi- ja tiedealojensa sankareiden, pystyn nykyisin kuljettamaan esimerkiksi koko musiikkikirjastoani helposti taskussa. Ei olisi onnistunut 15 vuotta sitten. Ei mitenkään. Olisi pitänyt olla pienen puolijoukkueteltan kokoiset housut, että kaikki levyt olisivat mahtuneet taskuun. Ja ihmiset olisivat osoitelleet sormella, että tuolla se kylähullu taas hiipii levyinensä nuo jättipöksyt jalassa. Nyt ne samat levyt mahtuvat tulitikkurasian kokoiseen soittimeen. Ällistyttävä osoitus ihmiskunnan valioiden nerokkuudesta.

    Mutta vaikka kuinka sitä on juhlallisen kiitollinen kaikille viisaille ihmisille, jotka ovat näitä vempaimia, taitoja ja aatteita maailmalle syytäneet, niin silti jotenkin tuntuu, että kaikkein tärkeimmät keksittävät keksinnöt ovat vielä tyystin toteuttamatta. Missä viipyy toimiva aikakone, missä valonnopea ihmisensiirtolaite, jolla voisi siirtyä Pietarsaaresta ällistyttävän sähäkästi Ivaloon? Kenen vastuulla on lentävä auto? Vai itsekö tässä on alettava värkkäämään antigravitaatiolaitetta renuun, vajailla tiedoilla ja ilman asianmukaisia työkaluja. Niinkö? Ei kehitetä antigravitaatiota Renaultiin pelkillä holkkisarjalla ja iskuporakoneella! Pitäisi vähintään olla kohtuullisen hyvin varusteltu autotalli, ehkä myös rasvamonttu siellä. Eikä välttämättä sittenkään onnistuisi!

    Vetoankin teihin, arvon planeettamme älymystö. Jättäkää hetkeksi ne digit, mp3set, 3D:t, singulariteettiteoreemat ja muut mitkälie. Keskittykää mieluummin näihin tärkeisiin keksintöihin. Mm. sellainen sädepyssy olisi kiva, jolla hiljentäisi täysin tyhjästä hurjistuneen avopuolison. Mutta sen pyssyn pitää olla uhrilleen turvallinen tietysti. Toimintaperiaate samaan tyyliin kuin television mute-nappi. Niin sellainen! Keksikää! Kaveri tarvitsisi sellaisen asap!

    Alkuun

    YHDEKSÄSTOISTA PERSELATASKA
    Paranormaalit

    Jotkut ihmiset eivät taivu normeihin, eivät sitten millään. Kun esimerkiksi on olemassa kullakin eläjällä se oma tila, siis ihan fyysinen tila, jota ei pitäisi kenkään mennä normiolosuhteissa rikkomaan. Hyvä esimerkki on jonottaminen. Kun nyt jonotetaan johonkin, esimerkiksi Kuopioon, niin peräkkäisistä Kuopioon pyrkivistä ihmisistä muodostuu täten se jono. Kaikki normeja kunnioittavat jonoihmiset jättävät pienen tyhjän välin siihen edelläkutvottajan selkämykseen. Se pieni tyhjä väli osoittaa sen, että takanakutvottaja kunnioittaa sen edelläkutvottajan omaa tilaa. Sitä tyhjänvälinjättämisnormia ei ole kirjattu Suomen Lakiin, koska sen asianhan pitäisi olla ihan päivänselvä kaikille. Vaan ei ole! Kun on myös niitä jotka eivät noudata sitä normia, vaan päinvastoin likistelevät iholla kuin iili! Pyrkivät ihan riivatussa peräjuntassa sinne Kuopioon! Silloin kyllä rauhallisellakin normijonottajalla tekisi mieli sanoa valittuja sanoja niille liepeessäroikkujille. Että perkele! Tukkapölly! Tupenrapinat! Tuuppaa vielä kerran, niin hakkelusta sinusta teen!

    Hyvin lähellä edellä mainittua norminvastaista toimintaa on se, kun yrität keskustella jonkun kanssa sivistyneesti, niin se vastapuolikeskustelija tellää sen naamansa ihan lipo kiinni siihen teidän omaan henkilökohtaiseen naamaanne. Niin lähelle tulee, että silmävalkuaiset lähes hierovat teillä vastakkain. Joskus tämä vastapuoli oikein on ennalta kruunannut koko tämän tulevan naamalikikeskustelun syömällä lounaaksi valkosipulia ja lokinpaskaa. Sitten se hönkii sitä kuolemaa kasvoillenne niin, että teillä on tulla yrjöt niille sijoilleen. Silloin kyllä vituttaa ihmistä ihan sanoinkuvaamattomasti, (…!) Sellaisen ihmisen kanssa sivistynyt keskustelu on täysin mahdotonta. Koska kaikki energia menee itsensä hillitsemiseen, ettei vain ota ja kurista siltä paskiaiselta henkeä pois. Mahtavatko nuo naamalle pyrkivät vastakeskustelijat edes arvata kuinka lähellä monesti niillä on se nirrin lähtö? Eivät mahda arvata! Vaikka kannattaisi kyllä mahtaa, koska jos se naamapyrkiminen ei lopu, kuolo saattaa pian korjata. Ja sitten hakataan hautakiveen, että tässä lepää Reima, Reima tuli ihan liian lähelle.

    Sekään ei mahdu terveellä ihmisellä järkeen, että joillakin on ihan pakottava tarve säikytellä toisia. Vaikka loikkaamalla nurkan takaa yllättäen hattivattinaamari päässä, BUGABUGA! Ja kun se säikytettävä sitten kirkuu, häpäisee kalsarinsa, juoksee paniikissa seinään ja vaipuu silmät nurjana lattialle, niin se säikyttäjä vielä nauraa päälle kohtalokasta elokuvahohotusnaurua, hohhohhoh-haa! Vittu. Ei ole sellaisella ihmisellä ruuvit momentissa ollenkaan. Vaan sellainen ihminen on kliinisesti hullu. Johonkin suljettuun laitokseen voitaisiin kerätä nämä himosäikyttelijät. Laittaa valot pois ja keskusradiosta soimaan jotain todella kohtalokasta, Maija Vilkkumaata vaikka. Saisivat siellä hiippailla käytävillä ja lymyillä pimeässä pelotellen toisensa hengiltä: "Ne ei tahdo mua, ne tahtoo Ingalsin Lau-BUGABUGA! IIK!" Me tavalliset, pakottavalta säikyttelytarpeelta säästyneet, voisimme sitten vain vihellellä ja kulkea huolista vapaana. Enää ei tarvitsisi olla jatkuvasti sydän syrjällään jokaisen lähestyvän nurkan kohdalla. Että näinköhän tuonkin kulman takana lymyää jokin järkensä menettänyt kusipää. Naamariinsa viekkaana tirskuen ja vartalo viritettynä säikytysloikkaan.

    Sitten on olemassa sellaisiakin, jotka kailottavat aina. Ihan aina. Huutavat ja kääkättävät paikasta riippumatta. Kun niiden päästä puuttuu se sopivan äänenkäytön normi. Ja lähes poikkeuksetta näille määkijöille on annettu niin vittumainen puheäänikin, että ikenissä sirisee kun sitä joutuu normaali kuuntelemaan. Monesti nämä määkijät kulkevat vielä pareittain, ikään kuin varmistaen, että jokaisella heidän tielleen osuvalla menee takuuvarmasti hermot. Ulos mahtuisi kyllä ääntä vaikka kuinka, siellä kelpaisi huutaa aivan peräsuoli suorana. Mutta sehän ei näille mulkuille passaa. Koska tuho ei olisi tarpeeksi laaja. Pihalla näihin ei siis useinkaan törmää. Mutta menepä esimerkiksi mihin tahansa rappukäytävään ja odota hetki. Niin eikö perkele pian rymähdä paikalle kamalan kaakatusmetelin kanssa ainakin kaksi rappukäytävähuutajaa. Toki joskus yksikin riittää, koska huutamisasialleen tosissaan vihkiytynyt repii kyllä sen metelin vaikka ihan itsensä kanssa. Mutta yleensä niitä huutajia on ainakin kaksi. Rappukäytävissähän tunnetusti kaikuu ihan pirusti, joten nämä mäkättäjät joutuvat huutamaan kilpaa, paitsi toistensa kanssa, myös sen rappukäytäväkaiun kanssa. ÄLÄMÖLÖÄLÄMÖLÖ! Meteli yltyy ja yltyy, kimpoilee seinistä, sanat sekoittuvat toisiinsa, rappaus irtoilee. Lopulta se maailmanlopun kiekuminen saavuttaa aivan infernaaliset mittasuhteet. Samaan aikaan rapussa sijaitsevissa asunnoissa piiloudutaan sänkyjen alle ja siivouskomeroihin, survotaan kourallinen topz-puikkoja korviin ja mietitään, että mikä helvetti meihin on iskenyt. Nytkö se tuli se harmageddon? Turhaan vein loton! Voi perse!

    Noissa edellä mainituissa on jo kestettävää jos on normaalimies tai -nais. Mutta siinä oli vasta jäävuoren huippu. Hirveän monelle on suotu monenlaista lepakkoa tapuliin. Eikä sen vian tarvitse olla edes iso, silloin kun se on päässä. Kaikista ei edes näe päällepäin, että tuo ei kyllä ole täysipäinen. Koska joku saattaa olla muuten ihan tavallinen, kunnioittaa toisen henkilökohtaista omaa tilaa, ei käy liian liki vastakeskustelijan naamaa, ei lymyile säikyttelymielessä nurkkain takana eikä tule kiljumaan toisten rappukäytäviin. Mutta saattaa silti olla sellainen, joka aina kätellessä puristaa 223 kbar:in voimalla niin, että toisella irtoilee kynnet sormista ja kämmenluut nuljuaa irtipoikki. Ikinä ei voi etukäteen tietää. Optimistisena arvioisin kuitenkin, että valtaosa sinnittelee niin kuin sanattomasti olemme lajitovereiden kesken yhteisesti sopineet. Koska moni meistä saattaa toki irvistellä ja sähistä hampaat irvessä tulikuumassa saunassa, mutta onneksi aniharva tekee sen saman ykskaks varoittamatta maitokaupan kassalla. Että hei kaupantäti, arvaappa mitä, tsffsssshhsss!

    Alkuun

    KAHDEKSASTOISTA PERSELATASKA

    Joinakin päivinä tekisi kovasti mieli alkaa hulluksi. Siis ihan seinähulluksi. Sellaiseksi, joka vetää iltaisin foliohatun päähän, menee koputtamaan naapureiden ikkunoita ja kyselee heiltä Jeesuksen puhelinnumeroa. Samalla voisi pyytää heiltä leivänpaahdinta lainaan, koska aamulla on tarkoitus lentää takaisin emoalukselle. Jotenkin tuntuu siltä, että hulluna sitä ei huolehtisi turhanpäiväisiä. Maksamattomat laskut eivät juuri mieltä painaisi. Niistä voisi sen sijaan taitella hienoja lennokeita, tussata sinisellä tussilla kylkeen ”Allah ei tykkää rusinoista” ja heittää huolensa kuudennen kerroksen parvekkeelta tuulen vietäväksi.

    On olemassa hyviä ja huonoja päiviä. On myös olemassa hyviä ja huonoja päiviä tulla hulluksi. Hyvä päivä tulla hulluksi on juuri se huono päivä. Kun sitä esimerkiksi herää siihen, että herätyskelloa silmät kiinni sängystä hamutessaan työntää sormet epähuomiossa vierustoverin sieraimiin. Eräs vanha ystäväni oli joskus tehnyt niin. Oli kuulemma viittä vaille, ettei sitä tulkittu tapon yritykseksi. Huonon päivän tunnistaa siis siitä, että se lähtee menemään perseelleen ennen kuin se on kunnolla ehtinyt edes alkaa. Niistä pienistä vinkeistä sen tietää. Tänään ei hyvä heilu. Kun vaikka levität ihan pokkana hammastahnaa partahöylän kärkeen ja valmistaudut sillä pesemään purukaluston kerrankin niin kunnolla, ettet toimituksen jälkeen löydä edes ikeniäsi. Tai istahdat aamupaskalle samalla kun luet shampoopullon takaetikettiä ja ihan murto-osasekunnin liian myöhään huomaat, että olisi kannattanut ensin laskea housut. Se on huono päivä. Ja sellaisena päivänä sitä on hyvä alkaa hulluksi.

    Ajatelkaa. Jokainen hetki olisi uusi seikkailu. Jokainen vastaantulija olisi uusi paras ystäväsi. Ei haittaisi yhtään vaikka olisi kakka housussa. Kaikista arkielämän ahdistavista tilanteista selviäisi kuin itsestään. Ei tarvitsisi arpoa vaatekaapilla mitä laittaisi töihin päälle. Voisi kääriä itsensä vessapaperiin ja viettää päivän muumiona. Ja jos olo tuntuisi oikein perinpohjaisen hullulta, voisi mennä alasti. Hatuksi voisi ehkä ottaa lampunvarjostimen ja kännykän sijaan sitä voisi kantaa mukana purkillista tonnikalaa. Niine hyvineen voisi aloittaa tyytyväisenä työmatkan. Voin nimittäin vakuuttaa, että se automaalaamossa meikattu ja paklattu ämmä, joka sinulle on iät ja ajat lässyttänyt bussipysäkillä säästä, pitäisi sillä kertaa visusti sen turpansa kiinni. Tuskin tulisi enää bussissakaan viereen istumaan. Varsinkin jos pitäisit sitä tonnikalapurkkia korvallasi ja huutaisit, että ”HALLOO, OLIKO VAKUUTUSYHTIÖSSÄ, NAAPURIN LEIVÄNPAAHDIN MENI RIKKI KUN YRITIN SIIRTYÄ SILLÄ POIMUNOPEUTEEN! SPOCK LÄHETTI TERVEISIÄ!”

    Töihin tultaessa ei hullulla tulisi mieleenkään leimata kellokorttia. Sen sijaan hullu voisi nostaa hattuna toimivaa lampunvarjostinta ja toivottaa leimauskoneelle reippaasti, että ”Ampuhaukantielle, kiitos!” Tämän jälkeen olisi poikaa käydä kertomassa itse kullekin työtoverille hieman Jehovasta. Kun pitkän ja antaumuksellisen jahventodistamissaarnasi jälkeen esimiehesi tulisi kysymään sinulta tiukan asiallisesti syytä omituiseen käytökseesi, voisit vastata hänelle oikein kimakalla kainalopierulla. Lounaaksi olisi ehdottomasti paikallaan nauttia läjä CD-romppuja, korjauslakkaa sekä yläkerran neuvotteluhuoneen ruukkukasvit. Loppupäivä olisikin sitten hyvä keskittyä näpräämään tonnikalapurkkia akkulaturin nokkaan.

    Mutta. Eipä taida olla suomalaisella pokkaa siihen. Alkaa suit sait seinähulluksi. Liian tavallinen haluaa olla, elämänsä jokaisena päivänä, myös ensi viikon torstaina. Ei halua suomalainen mennä maitokauppaan porkkanat korvissa. Ei. Se pitää vain visusti suunsa kiinni hississä, koska se on yhteisesti ja sanattomasti jokaisen päästänsä terveen suomalaisen kesken sovittu. Täydessä ruuhkabussissakin se mieluummin seisoo vaikka henkensä uhalla keskikäytävällä, kuin istahtaa ventovieraan viereen tyhjälle penkille. Eikä se ventovieraan viereinen penkki yleensä edes ole tyhjä, vaan siinä on ventovieraan reppu, ostokset tahi käsilaukku. Ettei vain kukaan telläytyisi viereen. Koska sehän olisi painajainen. Sosiaalinen tilanne ennalta tuntemattoman ihmisen kanssa. Siitäkin huolimatta, että jos ne vierekkäin istuvat olisivat samaa sukupuolta, ne luultavasti ajattelisivat ihan samoja aiheita. Miehet pillua ja naiset kuuttasataa miljardia eri asiaa ilman minkäänlaista yhteyttä toisiinsa. Koska miehet ovat vähän helvetin yksinkertaisia ja naiset, no, ne ovat kivoja.

    Alkuun

    SEITSEMÄSTOISTA PERSELATASKA

    Energiatalkoot

    Nythän on niin, että maakuntakirjaston kirjahyllyä aneemisena täyttävästä kirjastontätistä bussipysäkillä satunnaisille Kaukovainiolaisille ohikulkijoille huutavaan karvalakkipäämielilahoon, ovat oikein porukalla alkaneet päivitellä kuinka se on energia nykyisellään kallista kuin platinaiset uima-altaat, jotka on täytetty 500 euron seteleillä. Kallista on saatana. Niin ne tuumaavat kuin yhdestä suusta, mikä olisi muuten äkkiseltään ihan vitun vaikeaa, miksipä jokaiselle ihmiselle onkin ihmissuunnittelutoimistossa piirretty autocadilla oma suu, joka pienenä pestiin saippualla, mikäli erehtyi suullaan luettelemaan pontevasti sukupuolielimiä hän. Allekirjoittaneeltakin on pesty, koska meni suutuspäissään mökinpihalla manaamaan ja kutsumaan Sielunvihollista paikalle kun joku oli horinut karkkipussista viimeisen vaahtosienen. Aikuisena sitä muuten saa luetella sukupuolielimiä ja kutsua Saatanaa saapuvaksi vaikka kuinka. Ei tule kukaan saippuan kanssa, että suu auki senkin noitumakatalogi ja anatomian vaihtoehtosanakirja. Ei tule vaikka pitäisi ehdottomasti tulla. Niin perkeleen räävittömiä ovat monet aikuiset.

    Polttoaine maksaa aivan tolkuttomia. Harva se päivä näkee huoltoasemalla itkeytyneitä ihmisenkaltaisia, jotka selkä vääränä kannattelevat polttoaineletkua päänsä yläpuolella ja hetkuttavat sitä niin, että varmasti viimeinenkin pisara sitäpä menovettä on valunut tankkiin. Sitten ne lyötynä raahustavat maksuautomaatille, painavat nappulaa, odottavat kun automaatti räksyttää, ottavat sen kuitin, vertaavat euromäärää litramäärään ja pyörtyä jynksähtävät niille sijoilleen. Kaput sanoi autontankkaajan mieli. Siinä makaa poloinen. Miettii tajuttomassa päässään, että huomenna mennään pyörällä Haapalehdosta Kemijärvelle katsomaan virrenveisuuta, auto saa jäädä pihaan. Monarkki toimii kuljetusvälineenä, auto ei yhtään. Jos sillä autolla vielä joskus ajetaan, niin se ajetaan eduskuntatalon rappusia ylös, ohi ylen hämmentyneiden naulakkovahtien suoraan suureen istuntosaliin. Ikkuna auki, nyrkki ulos, sen puinti ja alkukantainen kysymyshuuto perään: ”KENEN PERSEESEEN TÄMÄ VOLVO PARKKEERATAAN SAATANA?”

    Sähkön hintaa uhkaavat taas myös nostaa. Vaikka juuri piti kahteen miljoonaan perheeseen hankkia energiasyöppö digilaatikko, että näkisi Salattuja Elämiänsä se perhe, vaikka yhtä hyvin voisi katsoa illat peiliin, että ei mekään olla ihan normaaleita. Joskaan ei ole naapurin Arskakaan, kun se lähtee jo aamuviideltä lenkille vaikka sataisi makkaroita ja sinappia taivaalta. Normaali jäisi silloin suu auki aamiaiselle. Mutta Arska vain porskuttaisi nakit olkapäillä ja sinappia pipossa. Ja mitä vitun salattua niissä elämissä edes on, kun jokaiseen kotiin, mikä on digitaaliseen pikseli-ihanuuteen siirtynyt, sitä niin sanottua salattua elämää lähetetään joka arki-ilta. Viikonloppuisin tulee vielä uusinnat, ettei varmasti jäänyt yksikään salaisuus näkemättä. Jos vaikka paskalla piti istuman Tanelin juuri silloin, kun Taalasmaan Seppo muilutti tiistaina salakavalasti viiksiä. Ja kumpi niistä saatanan sänkiposkipitkätukista on Aaro ja kumpi Eero? Ne jätkät näyttävät ihan samalta. Jos kadulla kävelisivät vierekkäin vastaan ja vaikka nimilaput olisi niillä rintapielissä, niin silti pitäisi jäljestäpäin miettiä, että huijatakko yrittivät vaihtamalla ruojat nimilappujaan. Vai olivatko niin rehtejä, etteivät silmälumetta yhtään yrittäneet kera pajunköyden syöttää. Erottaa ei pysty millään niitä toisistaan, niin samoja jätkiä ovat saatanat.

    Energia maksaa siis ihan puoliälyttömästi. Ja me holvataan sitä kuin mieltä vailla. Ajetaan autolla kolmensadan metrin matka kauppaan ostamaan yksi kahden desin purkki kermaa, koska vaimo laittaa kermaperunoita. Perunoita olisi, kermaa vähänlaisesti. Me rakennetaan omakotitaloja, joissa on 200 neliötä pinta-alaa ja kuutioita en pysty nyt äkkiseltään edes laskemaan, vaikka niitä on muuten tarkalleen 200 neliötä kertaa sisäkorkeus. Mutta minä en, ketunkainalopieru soikoon, millään voi tietää, minkä korkuisessa huushollissa se herra, rouva tai neiti suvaitsee siellä itseänsä asuttaa. Laske perkele itse, kaava löytyy kaksi riviä ylempää. Ja oli se kieli suupielestä ulkona, hieman tyyperryhtyneen näköisenä laskemasi kuutiomäärä mikä tahansa, niin jokainen niistä pitää lämmittää. Myös talvisin kun ulkona on siperia ja kuusi metriä lunta ynnä jäätä. Lämmittää pitää kuutiot, ettei tarvitse elää sisätiloissakin nokka hyyssä ja silmäripset kuurassa kuin naamalleen kapsahtanut umpihankisohlaaja. Niitä kahtasataa neliötä niiden kuutioiden alapinnassa ei sinänsä tarvitse lämmittää, mutta jonkun juuttaan ne on imuroitava. Luultavasti puolisosi, koska itse vain lueskelet täällä perselataskoja vaikka imuroida ehkä pitäisi. Ja imuroimiseen menee taas sitä sähköä. Loputon kierre on energiaralli.

    Loppujen lopuksi kaikista pahinta energiantuhlausta on ihmisen oman sisäisen voimavaran käyttäminen johonkin ihan mitättömään nysvertämiseen. Meillä töissä on esimerkiksi sellainen Keijo (ääni muutettu, ja hän seisoo tässä kirjoituksessa niin, että varjo lankeaa naamansa ylitse, ettette Keijoa tuntisi vaikka veljenne olisi mokomakin Keijo) joka kaivaa uskomattomalla tahdonvoimalla nenäänsä. Se louhii sitä niin käsittämättömällä intensiteetillä, että sääliksi käy sitä sen tuulenhalkojaa. Kuin se kaivaisi sieltä kolikkoa, joka pitäisi kiireesti hedelmäpottiin tunkea, koska jäi mahtavat lukkopaikat siihen. Kaksi melonia olisi jo. Äkkiä se kolikko nenästä saatana! Muuten joku vielä tulee kolikon kanssa, jonka ympärillä ei ole yhtään nenää ja korjaa potin. Ja sitten vituttaa Keijoa seistä siinä sormi syvällä ontelossa, kun se mulkku kauhoo rahoja laarista taskuunsa ja viheltää.

    Ihme hosumista on ihmisten elo ja meininki. Puhutaan kyllä, että pitäisi säästää ja olla kohkaamatta sähkövehkeiden kanssa ja enemmän pitää takassa liekkiä, jotta kämppä lämpenisi ilman vesikiertopattereita. Samaan aikaan tuhlataan itsestä kilowatteja jonninjoutavaan läyhkeeseen. Esimerkiksi raapsuttamaan kynnellä pöydästä tuntematonta kökköä. Tai naputtamaan kynän kärjellä paperia samalla kun tuijottaa kaukaisuuteen ja miettii olisiko tänään hyvä päivä lankata kengät. Vittu. Aina on hyvä päivä lankata kengät. Ja parhaillaankin, oli yö, päivä tai keskiviikko kun tätä luet, niin jossain varmasti tapellaan vielä syntymättömän lapsen nimestä. Ihan turhaa tappelua ja energiahaaskia minusta. Pekkapas! Ainopas! Mikkopas! Soiselipas! Uparapas! Perseestä on mokoma vääntö nimestä ja ajanhaaskaus siihen. Liikaa on vaihtoehtoja kalenterissa, joten siksi tappelevat. Voitaisiin asettaa laki, että jokainen lapsi nimetään siten, että pappi tulee kylään, juo kahvit, sitten se lyö nyrkillä näppäimistöön ja nimi on siinä. Että Kmnbvfre! Lenkkareiden paikka ei ole tuossa!

    Alkuun

    KUUDESTOISTA PERSELATASKA

    Herra Uutinen oli eräänä iltana sateessa lenkillä. Kuuntelin samalla mp3sia massiivisesta digiwalkmanistani ja juoksin ainakin satasta. Selkääni teipattu 11kg:n kaasupullo hidasti hieman vauhtia, varsinkin kun olin vähän väliä kompastua mukana riehkasevan hitsipillin johtoihin. Sitten yön pikkutunneilla katsoin Aidosti outoa -elokuvan, jonka jälkeen kuvittelin itseni hattaraksi ja nukahdin onnellisena REM -uneen.

    Aamulla heräsin täristen. Nukuin yöni huonosti. Selkääni teipattu 11kg:n kaasupullo saattoi olla osasyynä asiaan. Varsinkin kun mukana nukkuneen hitsauspillin johdot yrittivät kuristaa minut erittäin kuoliaaksi. Keittelin kahvia ja kävin katsomassa tyttäreni onnellista REM-unta. Kuvittelin itseni jälleen hattaraksi, jonka tikku on tatuoitu tyvestä aina hattaran ensimmäisiin kiteisiin saakka. Lähdin onnellisena töihin.

    Matka töihin oli sateinen ja apea. Selkääni teipattu 11kg:n kaasupullo saattoi olla osasyynä asiaan. Varsinkin kun kanssamatkustajana ilveillyt hitsauspillin letku olisi halunnut mennä Tuiraan Kempeleen sijasta. Se myös vaati radiokanavan vaihtamista Ylexistä Novaan. Nyt menit liian pitkälle, perkele, tuumailin ja revin kaasupullon selästäni. Täällä ei Kimmo Vehviläistä kuunnella. Ajoin Kempeleen postiin. Se oli kuin ihmeen kaupalla auki ennen seitsemää aamulla. Pakkasin 11kg:n kaasupullon lahjapaperiin, jossa oli hevosten ja tulppaanien kuvia. Paperin päälle panin koristenauhaksi hitsauspillin letkun. Se vikuroi vastaan kuin pyhton. Pari tarkkaa ja tanakkaa judoiskua sai sen kuitenkin lamaantumaan syvään REM-uneen. Osoitetarraan kirjoitin Karl Fazer, Fazerin leipomot.

    Lahjapaperiin teipatun 11kg:n kaasupullon mukaan laitoin kirjeen Herra Fazerille. Kirjeeseen kirjoitin näin:

    Parahin Karl,

    Osaat tehdä kelpo suklaata. Pähkinöillä ja ilman. Reseptisi on tarkka ja tasalaatuinen. Syön suklaatasi monesti Black Horsen kalsarit jalassa ja lausun samalla Aappo K. Meinerin runoja ääneen. Suklaa antaa runolle kivan sivuäänen, nyanssin.

    Mutta. Olet mainoksissasi luvannut tapahtuvan hyvää niille, jotka sanovat Fazer. Sanokaa Fazer, kun haluatte hyvää. Niin sinä mainostat. Minulla on vettä kellarissa. Huusin vaikka kuinka kauan Fazeria, eikä vesi suostunut poistumaan. Minulla on huono selkä. Kokeilin samaa mantraa ja oloni vain huononi. Jouduin ottamaan kuusi Panacodia ja kuravettä päälle. Nyt oloni on mainio ja ajatukseni kirkas. Kysyin Kirkalta ja Kari Grandilta mielipidettä asiaan liittyen. He seisovat tässä vieressäni. He ovat samaa mieltä, että nyt olisi jokin kompensaatio paikallaan näistä meikäläisen kärsimyksistä johtuen.

    Olisiko siis mahdollista, että lähettäisit minulle vaikka kinkkuvoileivän juustolla ja kurkulla. Leiväksi Vaasan revittyä tai jotain muuta oikeaa leipää, ei niitä Fazerin paskapullia. Samalla haluaisin mielelläni Robert Pauligin numeron. Minulla on hänellekin asiaa.

    Ystävällisin terveisin,
    Herra Uutinen

    Ps. Liitteenä 11kg:n kaasupullo. Varo sitä hitsauspilliä. Äityy joskus väkivaltaiseksi. Sokeripalalla rauhoittuu nopeasti. Mukavia grillaushetkiä and.

    Maksoin postimiehelle postipuntarin ilmoittaman summan. Kaupan päälle sain Chupachups tikkarin. Imeskellessäni sitä tunsin oloni keventyneeksi. Jätin auton parkkiin Kempeleen postin pihaan ja kävelin Juorkunan kunnankonttorin kautta töihin. Työpaikan pihassa minua jo odoteltiin. Kaikki työkaverini olivat siellä alusvaatteisillaan. He huusivat nimeäni rytmikkäästi. Myös viereisen paloaseman miehet olivat tulleet paikalle. He heittelivät kypäriään ilmaan ja huusivat huraata. Yksi heistä kiipesi paloauton katolle ja karjui sotilasarvoani ja rummutti rintaansa. Korpraali! Niin se huusi. Olin otettu tästä vastaanottokomiteasta. Yritin kätellä koko joukkion läpi ja kiittää heitä henkilökohtaisesti tästä kaikesta. Yrityksemme metallipajan päällikkökin oli joukkiossa mukana. Hän oli äärimmäisen iloinen. Hän huusi onnensa kukkuloilla kirosanoja niin, että sylki lensi hyperbolisessa kaaressa. Hän kysyi minulta ystävällisesti, että mihin olen laittanut metallipajan hitsausvälineet kaasupulloineen. Kerroin lähettäneeni ne Karl Fazerille. Metallipajan päällikkö oli riemuissaan. Hän kirkui kolmen minuutin aarian heiluttaen päänsä yläpuolella räikkää ja Fiskarsin kirvestä. Samalla hän rätki minua hellyydenpuuskassaan hitsauskypärällä pitkin kehoa.

    Metallipajan päällikön rakkaudensyleilystä minut kiskoi irti tuntematon mies. Hän kertoi olevansa ensihoitaja Matti La Ori. Matti kertoi minun kärsivän burnoutista johtuvasta hallusinaatiosta. Ihmettelinkin miksi siellä Kempeleen Postissa Kirkalla oli jalassaan kymmenen litran ämpäri. Matti La Ori talutti minut ystävällisesti valkoiseen autoon ja toi minut Oysiin. Minulla on nyt täällä oma huone. Nautin olostani täysin siemauksin. Olen nukkunut kolmen vuorokauden aikana jo yhteensä 23 minuuttia rentouttavaa REM-unta. Eilen sain tänne huoneeseeni radion. Sitä olen iltaisin sitten katsellut. Sairaanhoitaja oli kuulemma myös tarjonnut minulle matkapuhelinta, jotta olisin voinut soittaa omaisilleni olevani ok ja oolrait. Jostain syystä olin kuitenkin saanut itkuhuutokohtauksen ja olin käärinyt itseni ikkunaverhoihin kapaloksi ja vaatinut kolmea viisasta itämaan tietäjää paikalle. Nyt ovessani on iso lappu jossa lukee fontilla Arial, koko 248 px, että viestintäelektroniikan tuonti tähän huoneeseen ehdottomasti kielletty. Siihen alle piirsin peräsuolessani sairaalaan salakuljettamallani BIC -mustekynällä Nalle Luppakorvan.

    Alkuun

    VIIDESTOISTA PERSELATASKA

    Miksi?

    Miksi parturi säksättää niillä saksillaan koko ajan? Säksättää vaikka terien välissä ei ole hiuksen hiusta. Terät louskuttavat korvan juuressa ja saavat asiakkaan ahdistumaan. Räps, säks-säks-säks, räps, säks-säks-säks. Samalla se parturi yleensä kertoo kesälomasuunnitelmista, kynsivallintulehduksesta tai hourii jostain eläkevakuutuksesta eikä keskity yhtään siihen leikkaustoimitukseen. Kohta lähtee varppina 2/3 osaa korvasta, ajattelee asiakas ja pelonsekaisin tuntein yrittää lukea Seuraa tai Apua. Sanaakaan se ei jälkeenpäin muista lukemastaan. Tuijottaa silmä kädessä kotona peiliin ja kiittää luojaa, kun vastaanottimet roikkuvat edelleen ehjinä päässä. Hiukset saattavat olla kuin Demis Roussosin perse. Silti asiakas on tyytyväinen kun parturi antoi armon ja säästi korvat eikä leikannut hän niitä yhtään vähemmäksi.

    Miksi harmin määrä on aina vakio? Vakio kuin Pythagoraan lause. Jos jossain keljussa helpottaa niin uutta tulee aina tilalle. Harmia on mahdotonta huiputtaa. Se löytää kohteensa vaikka se yrittäisi sängyssä piileksiä. Se laittaa esimerkiksi ristiselän seitsemännen nivelen kutiamaan. Ja voi veetana juuri siitä kohti on vaikea raapia, ellei sängyssä makaaja satu olemaan voimistelija tai muu notkea limbo. Yläkautta siihen ei yllä. Ihan viereen yltää, mutta juuri siihen kutiamiskeskukseen ei. Alakautta siihen yltää, mutta käsi on silloin siinä asennossa, ettei pysty edes perkelettä sanomaan. Sekin myös ottaa himmeliin kun olet juuri poistumassa mukavan illan jälkeen ystävän tahi muun henkilön luota porraskäytävään ja puolivälissä portaikkoa edetessäsi ajastetut käytävävalot sammuvat. Uskomaton pimeys. Mitään et näe. Et näe polo edes omaa kättäsi vaikka läpsyttäisit sitä otsaasi vasten. Ei auta vaikka huutaisi kirottua paskaa ja rummuttaisi rintaa. Pimeys on ja pysyy. Pakko on määkäistä apua tai perustaa leiri ja jäädä odottamaan aamua.

    Miksi joka ikisestä peruskoulun musiikkiluokasta löytyy noin sata triangelia ja yksi piano? Kuka perkeleen pakara-antero on masinoinut tämän musiikillisen idiotismin? Oletteko koskaan kuulleet yhdestäkään maailmankuulusta triangelistista? Ette varppina ole. Silti laitetaan viattomat peruskoululaiset klinkuttamaan sitä maapallon karmaisevinta instrumenttia samalla kun opettaja möylyttää pianolla niin kaunis on maata. Onko tämä jokin musiikinopettajien salaseuran perversio? Haluavatko he todella kuulla miltä se kuulostaa kun kolmekymmentä triangelia sanoo kling. Toinen musiikkiluokkien vakioklonkutin on se männystä sorvattu puupalikka, jota kolluutetaan toista samanlaista keppiä vasten. Näinkö sitä yritetään saada suomalaista musiikkikasvatusta hedelmälliseksi? Laittamalla lapset kalkuttamaan puukepakoita vastakkain? Ei perkele tule uusia Sibeliuksia sillä menolla. Ennemminkin puuseppiä ja potentiaalisia alkoholisteja.

    Miksi meni vajaat kuusikymmentä vuotta ennen kuin Saarioinen heitti rusinat maksalaatikosta huisvittuun? Tai ainakin toi markkinoille myös rusinattoman vaihtoehdon. Ihmisten piti puolivuosisataa haroa niitä kuivattuja parpanoita haarukalla pois kelpo ruoan seasta. Puolivuosisataa jumalauta! Aivan kiusallaan pantiin nälkäiset sellaisiin haarukkatalkoisiin. Mitä kaikkea me olisimmekaan ehtineet tehdä ilman niitä kirottuja rusinoita. Tuhansia miestyövuosia meni tyystin hukkaan. Olisimme voineet keksiä vaikka ala-ylä-röykyttimen tai jonkin muun tietoyhteiskuntaa mullistavan laitoksen. Mutta ei. Rusinoita piti ropeltaa pois lautaselta kuin jäniksenpaskaa ahkiosta.

    Miksi kaikissa muissa instansseissa osataan jonottaa kuin ihmiset mutta hampurilaisravintoloissa seisotaan tiskin edessä kuin lehmät latotansseissa? Rinnakkain, vinottain ja kylkimyyryssä. Kaikilla siinä lehmälaumassa jurpottavilla ihmisillä on myös kaulat kenossa kuin taitoluistelijalla, kun pitää tuijottaa nerokkaasti katonrajaan istutettua ruokalistaa. Sitä tuijotetaan kuten syntinen tuijottaa katekismusta vaikka jokainen tilaa silti sen saman mäkperttiaterian kokiksella. Sitten se satanollapirteä kauppatieteiden maisteri sieltä tiskin takaa lyö sinulle 30 cm x 45 cm tarjottimen syliin ja pokkana olettaa, että siitä mellakasta pääse ehjin nahoin läpi sen mäkperteillä täytetyn levyn kanssa.

    Parturi säksättää saksiaan, koska se pitää terät puhtaana hiustöhkästä. Harmin määrä on vakio vain siitä syystä, että jokainen keskiverto suomalainen pitää itseään maailman epäonnekkaimpana ihmisenä ja suvereenina ovimattona. Peruskoulujen musiikkiluokat ovat varustettuja tuhansilla triangeleilla ja aneemisilla puukapuloilla, koska ne maksavat vähemmän kuin kitarat ja käyrätorvet. Pääasia on kuitenkin se, että lapsi kokee osallistuvansa musiikkiin kun hän saa klinkuttaa metallihäkkyrää tai paukuttaa puukepukoita vastakkain. Perinteiseen maksalaatikkoon kuuluu olennaisena osana jäniksenpaska, korjaan rusina. Hampurilaisravintolan tiskin on suunnitellut joku riivattu autocadpiru, joten ihmisillä ei ole muita vaihtoehtoja kuin levittäytyä joukkomellakaksi. Ja se ruokalista killuu katossa sen takia, että takarivinkin lehmät näkisivät sen. Itse olemme maailmamme luoneet. Ja kun kokki kokkaa paskaa ja syö sen ihan itse omassa seurassaan, niin huonompi homma on mennä syyttelemään muita kuin peilikuvaansa.

    Siksi.

    Alkuun

    NELJÄSTOISTA PERSELATASKA
    Otteita isukin päiväkirjasta, osa 2

    Kuulen meteliä unen läpi. Käännän ruhoani sängyssä ja katson samalla yöpöydällä lötköttävää herätyskelloa. Viisarit näyttävät aamukuutta. Jokin kolisee tyttäreni huoneessa. Pyrin takaisin uneen ja luultavasti onnistunkin siinä. Ilo jää kuitenkin lyhyeksi, koska hetkeä myöhemmin minua kajautetaan keppihevosen varrella otsaan ja perään lapseni kiljahtaa ”helätys!” Niin. Tyttäreni ei siis enää ole nukkunut yli puoleentoista vuoteen pinnasängyssä. Puolitoista vuotta sitten hän oppi kiipeämään sieltä pois. Vaimon mielestä tämä oli merkki siitä, että Sonjalle pitää saada normaali lastensänky. Minun mielestäni se oli merkki siitä, että pinnasängyn aitaa pitää korottaa metrillä. Hävisin äänestyksen 2-1.

    Lapsemme on nykyisin ihailtavan omatoiminen. Hän on tänäkin aamuna herännyt ilmeisesti huomattavan paljon isäänsä aikaisemmin, sillä jääkaapin ovi on auki. Einekset sen sisällä tuntuvat epäilyttävän lämpimiltä ja haju on vahvan emäksinen. Televisio on myös päällä ja sen ruudulla komeilee dvd-soittimen virheilmoitus. Soittimen levykelkkaan on työnnetty hapankorppu. Yritän keskustella tyttäreni kanssa keittiökylmälaitteiden sekä olohuonetekniikan oikeaoppisesta käytöstä. Suutuspäissäni väritän keskustelua voimakkailla irvistyksillä, joita tyttäreni matkii kiitettävästi. Hetken kuunneltuaan Sonja työntää kädessään olevan Niiskuneiti-pehmolelun suuhuni sen merkiksi, että keskustelu on päättynyt. Elettään hän tehostaa vielä pontevalla nyrkinheristyksellä ja poistuu pienet, somat jalat tömisten huussiin purkamaan kaiken vessapaperin telineeltä lattialle.

    Meillä näkyy nykyään Subtv Junior. Sen myi minulle katala puhelinmyyjä. Hän soitti juuri kun olin henkisesti heikoilla jäillä. Olin kuorimassa sipulia jauhelihakeittoon. Sipuli itketti minua. Se myyjä haistoi heikkouteni ja sai kaupattua Herra Uutiselle koko sen riivatun kanavapaketin. Riuduttakoon kuppa hänet ja edustamansa suoramarkkinointiyrityksen hengiltä. Viimeisellä pururadalla tavataan, saatana. Tyttäreni on luonnollisesti haltioissaan uudesta lastenohjelmahärdellistä. Meillä katsotaan nykyisin paljon lastenohjelmia. Niin tänäkin aamuna. Vaaleanpunaisen pantterin kertojaääni on muuten Taalasmaan Seppo.

    Olen anarkisti-isä. Olen lukenut 27 vuotta Aku Ankkaa ruokapöydässä vaikka siitä on möykätty minulle aina. Ensimmäiset kaksikymmentä vuotta siitä möykkäsi minun äitini. Sitten kapula siirtyi vaimolleni. Molemmat ovat asiansa osaavia möykkääjiä, mutta olen sinnikkäästi pitänyt pääni. Aku Ankan kanssa parasta on makaronipöperö ketsupilla. Ymmärtänette siis dilemmani, kun tyttäreni kantaa Hopsis Popsis Jäniskirjansa aamupalapöytään. Puhtaalla omallatunnolla on mahdotonta nostaa meteli. Nostan sen siis likaisella. Hopsis Popsis nurkkaan ja puurolle. Siitä syntyy sota. Tyttäreni heittää minua ohuen ohuella pippurikinkkusiivulla. Huudan hänelle oktaavia ylempää. Hän nokittaa kiljahduksella. Nostan hänet syliini ja kannan makuuhuoneeseen jäähylle. Muutaman minuutin päästä hän palaa rauhallisena keittiöön ja pyytää lukemaan satua. Poden todella kovia omantunnontuskia äskeisestä kiivastumisestani ja suostun. Menemme takaisin hänen huoneeseensa. Istumme sängyn reunalle. Luen ääneen Pupu Tupunaa kunnes tyttäreni ilmoittaa menevänsä pissalle. Odottelen häntä melkoisen tovin. Kuulen kolinaa keittiöstä. Rymyän sinne. Löydän tyttäreni keittiönpöydästä Hopsis Popsis Jäniskirjan kanssa. Puurot ovat pitkin pöytää ynnä tyttäreni naamaa. Epäilen vahvasti tulleeni kusetetuksi.

    Koko päivä menee kinastellessa. Milloin löydän hänet kylpyhuoneesta pesemässä isin kännykkälaturia, milloin vaatehuoneesta syömässä väriliituja. Ulkona hän yrittää niellä nyrkinkokoisen kiven siltä seisomalta ja taas ollaan tukkanuottasilla. Illalla käymme saunassa ja saan löylykauhasta suoraan palleaan. Eikö ole olemassa vanhempiensuojeluviranomaisia. Ottaisiko jokin perhe huostaan 27-vuotiasta normaalipainoista huonoa isää. Ilta kääntyy jo yöksi. Tyttäreni virtalähde tuntuu ehtymättömältä. Hän laulaa vispilään, joka toimittaa mikrofoniin virkaa. Saan taivuteltua hänet kuin ihmeen kaupalla hampaidenpesulle ja sänkyyn. Hermoni ovat riekaleina.

    Mutta sitten. Tyttäreni tarttuu kädestäni ja kertoo rakastavansa minua. Antaa suukon. Ja minä sulan kuin lumi toukokuisella asfaltilla. Hyvää yötä, rakas lapseni. Huomenna saat vaikka kuristaa minut hyppynarullasi, kunhan olet tulevaisuudessakin iskän tyttö. Ja voi pojat minä tulen viipaloimaan sen jätkän kilon siivuiksi, joka sinua uskaltautuu joskus vokottelemaan.

    Alkuun

    KOLMASTOISTA PERSELATASKA

    On olemassa asiakaspalveluhenkisiä ihmisiä. Olen itse tavannut henkilökohtaisesti monta sellaista. Asiointi on tapahtunut heidän kanssaan jouhevasti, ystävällisesti ja muutoinkin hienossa olympiahengessä. Sellaista kanssakäyntiä minä arvostan näin asiakkaan olomuodossa. Minä haluan ostaa ja myyjä haluaa myydä. Molemmilla osapuolilla on sama tavoite, joten asiassa ei pitäisi olla minkäänlaista sudenkuoppaa. Eikä monesti olekaan. Mutta joskus tämä yksinkertainen yhtälö menee vahvasti vitikkoon. On nimittäin olemassa myyjiä potenssiin kaksitoista. He elävät, hengittävät ja ennen kaikkea syövät asiakkaita. Voisimme kutsua heitä vaikka hyperventilaatiomyyjiksi. Enkä tarkoita kyseisellä termillä ihmistä, joka myy hyperventilaatiota esimerkiksi litran purkeissa. Tarkoitan sillä sellaista petoa, joka on päättänyt palvella joka ikisen asiakkaansa hengiltä.

    Menet ämpärikauppaan. Haluat ostaa kymmenen litran ämpärin. Punaisen jossa on musta ripa. Entinen ämpärisi on rikki, koska seisoit edellisellä viikolla sen päällä ja yritit vaihtaa kattolamppua. Keittiöjakkaralle olisi ollut matkaa kuusi metriä, ämpärille neljä. Päädyit ämpäriin, koska se oli ratkaisevat kolme askelta lähempänä. Kriittisimmällä hetkellä kun seisoit varpaillasi ja huomasit, ettet ylläkään roplaamaan hehkua irti, ämpäri rusentui alta, neljä kylkiluuta poikki ja nyt siis tarvitset uuden punaisen ämpärin.

    Myyjä näkee sinut jo kaukaa. Haistaa saaliin. Ehdit juuri ja juuri liikkeeseen sisälle kun myyjä on jo takinliepeissä kiinni. Hän nauraa ja puhuu yhtä aikaa. Huitoo käsillään kuin ninja. Iskee tarinaa ja on muutenkin niin parasta kaveria että yököttää. Ilmoitat haluavasi punaisen ämpärin jossa on musta ripa. Myyjä ei kuule. Hän esittelee sinulle vihreää saavia jossa on kantokahvat. Kerrot sen olevan sekä väärän muotoinen että värinen. Myyjällä soi puhelin. Hän nostaa etusormensa kohti sinua ja ilmoittaa sillä sanattomasti, että nyt turpa kiinni, älä karkaa, seiso siinä, palvelen sinua kohta, vastaan vain tähän ja sitten jatketaan kaoottista kaupantekoa. Yhdellä sormensohaisulla se ilmoittaa sinulle kaiken tämän. Vain hyperventilaatiomyyjän koulutettu etusormi pystyy tähän.

    Yrität omatoimisesti etsiä punaista ämpäriä myyjän seuratessa kannoilla. Se perkele mylvii edelleen matkapuhelimeensa. Puhuu aivan liian kovalla äänellä olosuhteisiin nähden. Samalla se tökkii sinua vähän väliä olkapäähän, osoittelee sormellaan umpimähkään ympäri liikettä ja nyökyttää päätään kuin niskavaivainen kukko. Alat hiiltyä. Yrität harhautella myyjää. Kiihdytät. Hidastat. Teet yllättäviä käännöksiä. Se pysyy silti perässä kuin hinausköydessä vedettäisi. Puhelu loppuu viimein. Myyjä palaa ihollesi hyysäämään sinua. Ilmoitat haluavasi punaisen ämpärin ja vähän sassiin saatana. Myyjä on kuitenkin jo ehtinyt vajota takaisin kaupantekotranssiinsa joten ilmoituksesi ei tee mitään vaikutusta. Sen sijaan se esittelee sinulle tällä kertaa sinkkiämpäreitä. Kehuu niiden ominaisuuksia ja monipuolisia käyttömahdollisuuksia. Kysyt häneltä voiko sinkkiämpäriä käyttää myös yli-innokkaan ämpärikauppiaan tappoon. Myyjä ei reagoi uhkaukseen mitenkään. Rupeaa vaahtoamaan säästä. On kuulemma niin upea keli ettei mitään rajaa. Samaan aikaan ulkona sataa vettä ja vesureita.

    Ei ole mitään mikä saisi hyperventilaatiomyyjän sekoamaan pasmoissaan. Voit huutaa hänelle suoraa huutoa ja vaikutus on puhdas nolla. Massatuhoon tarkoitetulla taistelukärjellä varustettu pitkänmatkanohjus silpaisee puolet Limingantullista mereen ja myyjä ei räpsäyttäisi edes silmiään. Riivattu on sellainen myyjä. Ja kirottu on se kauppa joka sen myyjän palkkasi. Ilmoitat huomattavan kuuluvalla äänellä viimeisen kerran haluavasi saatana punaisen ämpärin perkele ja siinä on parasta olla musta ripa tai veri lentää.

    Äänesi houkuttelee paikalle toisen myyjän. Hän ymmärtää sinua heti. Vie sinut suorinta tietä osastolle, josta löytyy tismalleen haluamasi sanko. Olet mykistynyt. Et saa sanottua mitään, joten halaat tätä tyhjästä ilmestynyttä sankaria, joka hoitaa työnsä ammattilaisen ottein, myy sinulle juuri sitä mitä tulit hakemaan ja tekee sen nopeasti ja ystävällisesti. Kassalla olet pillahtaa itkuun. Saat vielä alennusta jolloin sinun tekisi mieli suudella sankarin mokkanahkakenkiä. Poistut kaupasta. Ulkona sade on loppunut ja pilvet siirtyneet. Kävelet kohti auringonlaskua punainen ämpäri sylissäsi. Rutistat sankoasi kuten rutistit sitä punatukkaista tyttöä silloin kauan sitten diskon hämärässä. Samaa tyttöä joka passitti sinut kaksikymmentä vuotta myöhemmin ämpäriostoksille. Päätät, että mikäli se ämmä vielä kehtaa vittuilla niin se saa luvan lähteä. Vaihtakoot itse lamppunsa. Lähtiessään akka saa viedä vaikka kaiken. Mutta tätä punaista ämpäriä se ei vie. Se on saatanan varma.

    Alkuun

    KAHDESTOISTA PERSELATASKA

    Ihminen polveutuu joidenkin tahojen mukaan apinasta. Tarkemmin sanottuna simpanssista. Noin seitsemän miljoonaa vuotta sitten, kun ei vielä ollut saatavilla alennuskuponkeja Siwaan eikä Dressmannista saanut kolmea rumaa neuletta kahden hinnalla, päätti kuulemma joku hurja ihmisapina laskeutua puusta. Muut apinat taatusti nauroivat partaansa, mutta tämä itsepäinen perkele oli päättänyt pysyä maassa. Tilanne on varmasti ollut hivenen sama kuin näin seitsemän miljoonaa vuotta myöhemmin monesti käy hississä, kun ihminen astuu ihan väärässä kerroksessa pois, eikä enää kehtaa palata hissiin takaisin, koska on väärän valintansa tehnyt ja sitoutunut siihen. Hiljaa mielessään se miettii, että voi vishnu, tämä meni taas ihan käteen. Mutta hän ei näytä sitä, vaan virnuilee kuin takauksen pyytäjä ja näin pyrkii viestittämään, että tänne minä halusinkin. Kellariin, jossa haisee pesukoneen poistoletkulle. Näin kävi taatusti myös simpanssille. Sitä vitutti niin paljon, että se päätti samaan syssyyn alkaa kävellä kahdella jalalla. Ollaan nyt kerralla sitten koko rahan edestä outoja, perkele. Tätä näytöstä, jonka pani alulle kiipeilyyn kyrpiintynyt apina, sanotaan ihmisen evoluutioksi.

    Maailmasta löytyy myös toisinajattelijoita. Sanovat meitä kristityiksi. Me olemme nauraneet tuolle yllämainitulle apinakaskulle jo vuosisatoja. Meillä on katsokaas sellainen kirja, jossa kerrotaan selkeästi ja kiistattomasti miten kaikki tapahtui. Nimittäin ensimmäisenä päivänä, siis ihan ensimmäisenä päivänä ikinä, Jumala otti, raksautti sormiensa niveliä ja painoi universaalista katkaisijaa. Ja katso: valot syttyivät. Kätevää, ajatteli Jumala, ja otti loppupäiväksi rokulia. Tämä siis tapahtui maanantaina. Kirjassa ei kerrota, ottiko Jumalaa päähän tulla maanantaina töihin. Meitä ihmisiä yleensä ottaa, ja koska Jumala loi meidät omaksi kuvakseen, niin veikkaukseni on, että otti. Mikäli Jumalalla olisi ollut SAK:n jäsenkirja, niin Hän mitä luultavimmin olisi ollut sekä tympääntynyt, että pyytänyt valot sytytettyään palkankorotusta.

    Tiistaina Jumala loi taivaan. Luomisjärjestys on tässä kohtaa looginen, koska taivas olisi ollut luultavasti vaikea luoda pimeässä. Tarina ei kerro riittikö taivaan luomiseen kahdeksan tuntia vai menikö ylitöiksi. Emme myöskään tiedä, että suunnitteliko Jumala tekemisiään aluksi esimerkiksi paperille, vai ihanko summassa viskasi taivaan olkansa ylitse ilmoille kuin morsiuskimpun. Olisi kuitenkin hykerryttävä ajatella, että Jumala olisi kieli suupielessä piirrellyt taivaan ääriviivoja, mittasuhteita ja perään sutaissut pyhällä fontilla ©Jumala ja katsonut, että näin on hyvä.

    Keskiviikkona Jumala heräsi jo aikaisin. Näin ainakin olettaisin, koska tekemistä oli paljon. Ensin hän erotteli maat vedestä. Sen tarkemmin asiasta ei kerrota. Tekikö Hän sen manuaalisesti lapioimalla? Vai kenties samalla periaatteella kuin makaroneista erotetaan keittovesi? Eli helvetillinen siivilä alle ja kattila nurin. Kun saaret ja mantereet olivat vedestä erillään ja kahvitauko pidetty, niin Jumala loi kaikki planeettamme kasvit. Tuosta noin vain. Tsäp. Ja tässä vaiheessa on teidän epäilijöidenkin syytä myöntää, että kova jätkä on Jumala eikä mikään nysvertäjä.

    Neljäntenä päivänä alkoi jo viikonloppu häämöttää. Elettiin torstaita. Jumala huomasi, että oli outoa, kun oli valoisaa ja mikään ei sitä selittänyt. Ratkaisuksi hän loi auringon, jonka heitti luultavasti oikealla kädellään huomattavan kauaksi maasta, jotteivät tulevat asukit polttaisi nahkaansa. Lisäksi Hän viskoi taivaalle muutakin romua työkalupakkinsa pohjalta aurinkoa etsiessään. Näistä romuista Jumala loihti kuun ja tähdet. Hän katsoi, että näin oli hyvä. Ja se on muuten helvetin hyvä se, koska jos näin olisi ollut huono, niin pahakurisemmat olisivat taatusti alkaneet epäillä Jumalan ammattitaitoa ja olisivat saattaneet vasikoida hänestä esimiehelle. Myös asiakkaat olisivat reklamoineet huolimattomasta työjäljestä ja yritys olisi joutunut alamäkeen. Sitten oltaisiin oltu kämmenet hiessä YT-neuvotteluissa ja pääluottamusmiestä olisi vituttanut suunnattomasti kun on hirveä hiki sekä viinanhimo kera ylipainon ja silti pitää jappasta ja antaa televisiohaastatteluja. Oli siis vallan mainiota, että näin oli hyvä.

    Perjantaina Jumala istutti lohet, ahvenet ja kaikki muutkin vesiölliäiset mereen. Lisäksi hän loi linnut taivaalle. Muutoin päivä oli hiljainen, tapahtumaköyhä ja myynti jäi miinukselle. Lauantaina alkoikin sitten tapahtua. Jumala tekaisi aluksi kaikki planeettamme maaeläimet. Sitten hän otti noin yhden kourallisen maata ja loihti siitä ensimmäisen ihmisen, Aatamin. Aatamille hän antoi puutarhahommia paratiisista. Koska Aatami oli ensimmäinen ja myös ainoa lajiaan, hänelle iski äkkiä tylsyys ja juttukaverin puute. Aatami purnasi tästä Jumalalle. Jumala haroi hetken valkeaa partaansa ja komensi sitten kaikki maaeläimet pitämään Aatamille seuraa. Kommunikointi maaeläinten ja ihmisen välillä oli kuitenkin huomattavan vaikeaa, joten Aatami palasi aloitelaatikolle ja ilmoitti haluavansa kaltaistaan avuksi puutarhaan. Jumalalta petti päreet ja Hän suoritti maailman ensimmäisen kirurgisen operaation. Hän tempaisi Aatamilta kylkiluun irti ilman anestesialääkärin saati muiden ammattilaisten apua ja rekrytoi siitä puutarhatöihin naisen nimeltä Eeva. Jumala katsoi, että näin oli hyvä. Ja Aatami katsoi, että Eevalla oli hyvä perse.

    Sunnuntaina Jumala piti pekkasen.

    Seitsemän miljoonaa vuotta myöhemmin Kokoomus voitti vaalit. Jumala painoi päänsä polviin. Kuka perkele se tällä kertaa meni maistamaan sitä omenaa?

    Alkuun

    YHDESTOISTA PERSELATASKA

    Ihminen on suunniteltu kohtuullisen hyvin. On yleensä ihme, että näin monimutkainen laite, kuten ihmiskehomme on, voi yleensä toimia. Ja meidän on kaiken lisäksi operoitava tätä ruumistamme vailla minkäänlaisia käyttöohjeita. Ei synnytä äiti lapsen mukana manuaalia. Istukan synnyttää, mutta käyttöohjekirjaa ei kuulu. Kehoa on hallittava yrityksen ja erehdyksen kautta tai kuulopuheiden ja muiden toisen käden tietojen varassa. Tosin meitä miehiä käyttöohjekirja ei juurikaan auttaisi, sillä kuten aikaisemmassa perselataskassa todettua, me emme niitä lue. Ja vaikka lukisimmekin, niin onhan se saatanan varma, että vaikka synnyttävä osapuoli sekä se kalpea mies synnytyssängyn vieressä, jolle se synnyttävä osapuoli karjuu, olisivat olleet jo kahdeksantoista sukupolven ajan täysin pesunkestäviä suomalaisia, niin se synnytyksen mukana putkahtanut manuaali olisi silti kirjoitettu kiinaksi. Sitä sanotaan logiikaksi. Ja on muuten luojan lykky, että ihmiskeho toimitetaan tehtaalta valmiiksi kasattuna ja täydellisenä. Siinä nimittäin saattaisi tuoreiden vanhempien suhde joutua kriisiin, kun isukki noituisi olohuoneen lattialla kontaten ja kiinankielistä käyttöohjekirjaa tavaten, että mihin helvettiin minä laitan nämä yli jääneet osat.

    Kun ihminen syntyy, niin sitä ottaa pattiin. Siksi vauvat huutavat. Ensin he ovat pötkötelleet pää alaspäin lämpimässä lapsivedessä. Mistään ei ole tarvinnut huolehtia. Napanuoraa pitkin on tullut eväs ja happi. Ei siis ole tarvinnut edes hengitellä. Sen kun on vetänyt lonkkaa kuin kiropraktikko ja miettinyt, että mukavan leppoisaa on sikiön elämä. Vaikka olisi lauantai, niin ei sikiö ala iltaa kohden panikoimaan, että äkkiä palttoota päälle ja lottoa viemään. Mutta sitten alkaa tapahtua. Pesän seinämät alkavat työntää vauvaa varoittamatta kohti ahdasta ovea. Enhän minä voi tuosta mahtua, miettii vauva ja panee hanttiin. Kätilö huutaa, että työnnä työnnä! Synnyttäjä huutaa, että työnnän työnnän! Synnyttäjän vieressä seisova kalpea mies huutaa, että miten lähtee busseja lentokentälle! Ja kaiken tämän metelin keskelle ulos kylmään huoneeseen revitään vastasyntynyt vasten tahtoaan. Vauvaa ottaa pattiin. Ja siksi se siis huutaa.

    Vitutuksestaan huolimatta vauva kuitenkin syntyy yleensä täydellisenä. On kättä, jalkaa, hillitön kasa oikein taittuvia niveliä ja lukematon määrä elimiä, joilla kullakin on oma tärkeä osa kehon toiminnan kannalta. Kaupan päälle tulee aistit ja erilaiset refleksit, joiden avulla ihminen selviää alkutaipaleellaan kiperistäkin tilanteista kuin vettä vaan. Ikinä ennen ei ole vauva tissiä nähnyt, mutta silti se tietää miten sitä käytetään.

    Mutta turhaakin sälää on ihmiskehoon jätetty. Umpisuoli on minulle täysi mysteeri. Siis mihin helvettiin sitä tarvitaan? Mikäli ihmisen suolisto olisi se ankea kolmen markan pulmatehtävä Aku Ankan takasivulla, missä pitää valita oikea reitti rahapussin luokse, niin umpisuoli olisi se reitti, joka johtaisi tasaveroon tai muuhun yhtä kauheaan tilanteeseen. Sellaisen ansan ovat sitten laittaneet ihmisen sisälle viisaat ihmisinsinöörit. Umpisuolen ainoa tehtävä on tulehtua ja aiheuttaa suunnatonta kipua. Varsinainen uraputki. Häntäluu taas on kuulemma jäänne siltä ajalta, kun ihmisen esiasteella oli vielä häntä. Eli siis meihin on jätetty prototyypin osa, joka on kaikissa esihistoriallisissa TM:n testeissä todettu huonoksi ratkaisuksi. Enollani on tästä ihmiskehon suunnitteluvirheestä karmeat muistot. Hän nimittäin kerran kaatui veneessä ja pyllähti suoraan häntäluu edellä veneen pohjatapin päälle. Silminnäkijöiden mukaan hänen puheestaan ei saatu selvää varttiin. Häntäluun toinen pää on sijaitsee siis mitä ilmeisemmin ihmisen suussa.

    Miehen ja naisen kehojen välillä on myös eroja. Erot sijaitsevat pääosin naama- eli etikettipuolella. On mahdollista, että olen puolueellinen, mutta minusta miehen suunnittelija on ollut joko alkoholisti tai sitten hän on pinnannut kaikilta tärkeiltä tunneilta ja pelannut kahvilassa pasianssia sen sijaan, että olisi opiskellut ergonomiaa. Kaikki miehet tietävät, että kivekset ovat seismologisen herkkää aluetta. Sinne ei mennä ropeltamaan kuin sepän pajalle. Jokainen, joka on joskus pudonnut pyörän tangolle, tietää mistä puhun. Kuka riivatun idiootti on sitten päättänyt sijoittaa nämäpä pallit juuri tuonne iskuille alttiille alueelle kuin joulupallot kuusen alaoksaan? Uppoasennus tahi muunlainen piilosijoittelu olisi ollut tässä tilanteessa ehdottomasti paikallaan. Mutta ei. Pähkinät on jätetty roikkumaan ja suojaksi niille on annettu ohut iho ja karvoja, joihin ei tartu vesi. Eipä paljon naurata. Miehen suunnittelija ja miesten polkupyörän suunnittelija ovat myös ilkikurisesti paiskanneet kättä ja päättäneet, että yhdistetään heikkous iskuvoimaan. Mitään muuta selitystä en keksi sille miesten pyörän tangolle. Se on siinä pelkästään yhtä tarkoitusta varten. Pyörän polkimiinkin on laitettu sellainen liipasin, että sen kerran kun mies erehtyy seisaallaan polkemaan, niin poljin lumpsahtaa jalan alta ja siihen tangolle tippuu mies vailla mitään suojaa. Hähää.

    Miehiltä löytyy myös aatamin omena. Naisilla sitä ei ole, koska Eeva ilmeisesti söi omansa paratiisissa. Aatamin omenan tarkoitus on jäänyt suhteellisen hämäräksi. Kun mies nielaisee mahaansa esimerkiksi laakerikuulan, niin se omena muljahtaa jännästi. Mitään muuta se ei tee. Ilmankin varmasti pärjäisimme, koska naisetkin pystyvät halutessaan syömään laakerikuulia. Tiedän tämän, koska vaimoni oli joskus nuorena pyöritellyt sellaista kuulaa suussaan ja vahingossa nielaissut sen. Eikä se siihen suoritukseen mitään aatamin omenaa tarvinnut. Ihan tuosta vain nykäisi. Klunks. Ja vielä ilman vettä.

    Parannettavaa varmasti olisi ihmiskehossa paljon. Mutta pääosin suunnittelu on osunut kohdalleen. Hyvät puolet kompensoivat muutamia miinuksia. Napa on oiva nöyhdän kerääjä. Sieraimet on kätevästi sijoitettu alaspäin, ettei lumi sataisi suoraan pirttiin. Korvien varassa on ihmisen hyvä roikottaa lukulaseja. Muutoinkin omassa kehossaan on ihmisen hyvä elää. Vaan mikäli joskus keksivät viisaammat varaosaliikkeen ihmiskehoa varten ja sieltä saisi esimerkiksi vaihtonaamoja, niin eikö porukalla kerättäisi rahaa, että saisi Hjallis Harkimokin itsestään ihmisen näköisen. Vaikka olisi kait sillä itselläkin rahaa moiseen. Miksihän se ei käy leikkaamassa sitä ylisuurta kaksoisleukaansa pois, joka näyttää siltä, että se hetkenä minä hyvänsä haukkaa loputkin Hjalliksen naamasta. Siitä irtileikatusta retkulasta saisi kätevästi tehtyä Karjalan evakoillekin uudet patakinttaat. Win-win situation.

    Alkuun

    KYMMENES PERSELATASKA

    Jossain vaiheessa kohta kymmenen vuotta sitten alkoivat viisaammat jauhaa siitäpä paperittomasta yhteiskunnasta. Että kaikki paperi sullottaisiin silppureihin ja alettaisi käyttää tätä tietokonetta sen sijaan. Koulukirjoja pidettiin vanhanaikaisina ja sanomalehtiäkin kehotettiin lukemaan internetissä. Vaan minä en lähtenyt siihen kelkkaan ollenkaan. Se on aika saatanan vaikea pyyhkiä vessassa persettä tietokoneen näyttöön saatí keskusyksikköön. Paperista tykkää enempi myös Herra Uutinen ja olettaisin, etten ole ainoa. Olkoonkin niin, että nykyään näytöt ovat kevyempiä ja littanampia kuin ennen eivät olleet. Silti en niillä persiötäni hieroisi edes piruuttaan.

    Aikanaan myös puhuttiin ihan jätkäporukalla hiekkalaatikolla, että autot lentävät viimeistään 2000-luvulla. Vaan eivätpä lennä. Ainakaan minun Nissani. Jos en sitten tempaise hyppyristä lanttu pohjassa ja silloinkin se autoparka vain hypähtää, hyppyristä riippuen, joitakin metrejä ja sen jälkeen kapsahtaa maahan kuin helvetin hämmästynyt lehmä. Ahne on auton massa painovoimalle.

    Lapsena sitä luotti sokeasti tulevaan. Keksintöjä keksittiin kiihtyvällä tahdilla ja Tieteen Kuvalehdessä luvattiin, että kohta liikkuu ihminenkin valonnopeudella. Telkkarista katsottiin kun Kapteeni Kirk haihdutettiin Enterprisen komentosillalla olemattomiin ja sitten hän ilmestyi ihan toiseen paikkaan kuin tyhjästä. Puf! Kätevää, etten sanoisi. Sellaista matkustusvälinettä sitä kaipailtiin Oulunsaloonkin, kun oli sata astetta pakkasta ja kahden kilometrin matka kouluun tuntui pienistä merituulentien asukeista niin kovin pitkältä ja lohduttomalta. Mutta ei auttanut. Ei ollut eikä tullut puf-konetta meille. Hyhmässä oli Mikon, Villen, Kaitsun ja Jarin mentävä. Potkureilla mentiin hitaasti ja kipinät sinkoillen, koska kunnan miehet olivat saatana hiekoittaneet hyvän ja liukkaan pyörätien pilalle. Kostoksi tästä maailmalle laitoimme joskus keltaista lunta erään mulkuksi tiedetyn miehen postilaatikkoon.

    Uskottiinpa jossain vaiheessa myös, että puhtaat ovat jauhot maastohiihtäjiemme pusseissa. Huudeltiin vaan, että neuvostoliiton naisilla parta kasvaa, nivusalue pullottaa ja puheääni on niillä kuin Ryhäsen Jaakon kuorsaus. Omiamme ei epäilty vilpistä lain. Nykäsen Mattiakin pidettiin viimeisen päälle urheilumiehenä. Vaan kuinkas kävikään arvon kansalaiset. Karpaasit olivat tankanneet muutakin kuin suolakurkkuja kera näkkärin ja Matti huitoi puukolla itsensä vankilaan. Aika lohdutonta on, kun ajattelee, että itsekin nyki Peltoset aikanaan jalkaan juuri Myllylän ja Isometsän takia. Räkä tuulipuvun rinnuksilla painettiin vuosia aakeeta laakeeta koska Myllyläkin teki niin. Ja sitten se saatana meni narahtamaan jostain plasmateeveeexpanderista. Tämän päälle se vielä hommasi itselleen potkut juopottelun takia. Lehteen tärähti kuvia entisestä karpaasista polkemassa Haapajärven raitilla polkupyörää käsillään. Niin julmetun päissään oli raukka, ettei enää muistanut kummin päin pyörän selkään kiivetään.

    Uskoa, toivoa, sokeaa luottamista ja kirvelevää pettymystä on ihmisen elämä. Tulevaisuutta ei juuri kannata arvailla koska se vetää kuitenkin kakkoskakkosella arvaajansa perseeseen. Miten hiihdät elämässäsi optimistisena eteenpäin, kun aina löytyy joku, joka on vetänyt suksien pohjiin erikeepperiä. Havuja, perkele!

    Alkuun

    YHDEKSÄS PERSELATASKA

    Saatana! Herra Uutinen on nyt todella kyrpiintynyt. Proppu on palanut, puuro kiehunut yli, kupit kumossa, verenpaine tapissa, laatokka jäätynyt ja muutenkin Uutinen tikahtuu täydelliseen kettuhatutukseen. Nimittäin Susanna Kuronen, joka on siis pääministerin viimekesäinen hoito, esitteli tällä viikolla tulevasta kirjastaan ”Pääministerin morsian” pelkät kannet. Pelkät kannet, myyränperse soikoon! Siis mitä peliä se tällainen on? Minä odotin likaisia paljastuksia, kuumia kertomuksia ja karmeinta lepakonoksennusta, mitä ikinä on kovien kansien väliin ihan kirjapainossa ammattimiesten toimesta ladottu.

    Nyt alkaa oikeasti pelottaa tämä maamme tulevaisuus. Keltainen lehdistö on vetänyt meidät kaikki, arvon kansalaiskollegat, niin alas ja syvään paskaan, että tämän hetkiseen tilanteeseen tullaan vertaamaan kaikkia tulevaisuuden pahimpia ja turhimpia julkkisrupsuja. Tästä nykytolasta tulee uusi ISO-standardi paskalle. Kansankielellä ISO paska. Lähellä pohjaa käytiin jo mattinykästen, salarakkaiden ja Susanna Sievisen silikonitissien aikaan, mutta nyt kerta kaikkiaan petti keulaportti tästä aluksesta. Alemmas ei enää pääse ilman kenttälapiota ja piikkauskonetta.

    Siellä pääministerin ex-morsiamen tiedotustilaisuudessa oli yli 50 toimittajaa ihmettelemässä niitä pelkkiä kansia. En suinkaan puhu kukkua, koska aiheesta oli myös televisiossa pätkä. Ihan omilla silmilläni näin ne puolensataa kynäniskaa, jotka tenttasivat joukolla tätä koko kansan nettiharakkaa. Onko juuttaan tosi, ettei koko tässä maassa tapahtunut mitään kiinnostavampaa samaan aikaan? Eikö esimerkiksi Valmet olisi ollut esittelemässä uutta mullistavaa traktorimallia sillä poikkeuksella, että traktorista olisi näytetty pelkkä vakaajatangon suojakumi ja pari mukavaa kuvaa pääministeristä ja traktorin ohjauspyörästä iltapäiväkahvilla.

    Missä on perspektiivi? Missä on lukijakriittisyys? Ja miten helvetissä voidaan nostaa järjetön haloo siitä, että Janne Ahonen sanoi viime talvena suorassa lähetyksessä, että häntä ”vituttaa”. No totta munassa se vituttaa, kun koko kausi on tähdätty kahteen hyppyyn ja toinen niistä menee pitkin reisilihasta. Janne sanoi niin kuin asia oli ja sillä sipuli. Mutta mitä tekee media? Hakee jostain Sysmän huoltoasemalta puistopsykologin lehteen kertomaan, että nuoriso potkii nyt kadulla mummoja, koska Ahonen noitui telkkarissa. Ei tasan potki. Ne potkivat mummoja, koska vanhempansa ovat toimillaan opettaneet, että sitä kannattaa potkia, joka ei pääse karkuun.

    En itsekään ole pyhimys. En missään nimessä nosta itseäni minkään tahi kenkään yläpuolelle. Minäkin olen Seiskaa parturissa lukenut ja ostanut Iltalehden, koska sen kannessa luvattiin kuvia Kaija Koosta syömässä hattaraa. Mutta siitä huolimatta kaikella on rajansa. Ja se raja on tässä. Tässä mennään jo populismista idiotismiin. Draamasta komediaan. Broadwaylta Pulkkilan kesäteatteriin. Jos tämän olemattoman riman joku vielä limboaa niin ratkaisu löytyy kyllä. Pienestä pinta-alastaan huolimatta Suomi on onnistunut haalimaan reilut 188000 järveä alueelleen. Siitä voi jokainen vapaasti valita omansa ja hypätä sinne. Nyt ollaan nimittäin sellaisessa umpitunnelissa että alta pois. Ja sen tunnelin päässä ei näy valoa, vaan Risto Asikainen, joka tekee tästä kaikesta vielä laulun, joka kuulostaa ihan samalta kuin Hotel California. Asikainen kuitenkin puolustautuu sanomalla, että ”hänen biisinsä, Hotelli Altalipan, menee E-mollista. Hotel California ei.”

    Alkuun

    KAHDEKSAS PERSELATASKA

    Onhan se varma, että kohta sitä ollaan kusessa tuon nykytekniikan kanssa. Huomasin tuossa loppuvuodesta muuttaessani asunnosta toiseen, että meidän perheellä on ihan ikioma laatikko käyttöohjekirjoille. Niitä on siis siunaantunut kohta hyllymetri. En toki koskaan ole lukenut niistä ainuttakaan, koska olen suomalainen mies, eivätkä suomalaiset miehet lue mitään perkeleen käyttöohjeita. Täysin sokkona ropeltaa Herra Uutinenkin laitetta kuin laitetta ja jos se ei usko puhetta, niin sitten käytetään voimaa ja voimasanoja. Jos vehje uskaltaa vielä senkin jälkeen pysyä vaiti tai se tekee outoja asioita, niin kyseessä on tietenkin viallinen yksilö. Sitä huutaa vaimolle, että tämä kirottu hilavitkutin on paskana, tulepa katsomaan kun se kohta tippuu vahingossa parvekkeelta.

    Viimeisten kymmenen vuoden aikana on ihmisten eteen työnnetty eksponentiaalisesti kasvava määrä erisortin liipaisimia, joita ilman ei kuulemma kunnon kristitty elämässä pärjää. Kymmenen vuotta sitten hittejä olivat limsakoneet, leipäkoneet, jäätelökoneet ja muut absurdit keittiöhärpäkkeet. Se leipäkone oli ihan uskomaton. Mutta ei sillä tavalla uskomaton kuten mainosmiehet väittivät. Ei suinkaan. Oli nimittäin aivan se ja sama, mitä jauhoja ja kuinka paljon niitä koneeseen mätti, niin koneesta ilmestyi aina sellainen teekupin kokoinen kötkäle, joka maistui salihousuilta. Kyllä. Vehnäleipä maistui salihousuilta, kauraleipä maistui salihousuilta ja ruisleipä se vasta maistuikin salihousuilta.

    Sitten tuli sähköhammasharja. Siis kuinka saatanan laiska voi olla ihminen, joka ei viitsi manuaalisesti hampaitaan harjata? Meilläkin oli kotona sellainen. Taisi olla mallia Braun ja oikein vaihtoharjapäillä, ettei tarvinnut koko perheen vetää samoilla sulilla. Suhteeni sähköhammasharjaan jäi kuitenkin lyhyeksi ja riitaisaksi. En nimittäin koskaan oppinut laittamaan sitä konetta ensin suuhuni ja vasta sitten käynnistämään. Herra Uutisen metodi oli nimittäin se, että ensin laitettiin iso pötkylä tahnaa harjaksiin ja heti perään kone päälle, jolloin se maailmanlopun apparaatti vispasi ne perkeleen tahnat pitkin kylpyhuonetta. Muutaman viikon salamasodan jälkeen seinät olivatkin sen näköiset, kuin siellä olisi pidetty masturboinnin piirinmestaruuskisat.

    Tv-shopin tultua Suomen kanaville alkoivat lajitovereiden nurkat täyttyä erinäisistä jumppalaitteista. Tärkeintä niissä laitteissa oli se, että ne mahtuivat kätevästi sängyn alle, minne ne myös lopulta jäivät. Yksi tällainen Uutisten sängyn alle jäänyt kotkotin, oli ThighMaster eli reisimestari. Se oli sellainen V-kirjaimen mallinen vieterihökötys, joka pantiin haarusväliin ja sitten louskutettiin reisiä yhteen. Näin ihminen kuulemma laihtui kilon tunnissa. Itse kokeilin tehdä itselleni massiiviset hauislihakset vemputtamalla reisimestaria rintaani vasten. Hiukan kun lipesi käsi, niin se väpätin linkosi itsensä suoraan vanhempieni kirjahyllyyn ja murjoi äidin kukkavaasin. Sen jälkeen oltiinkin molemmat sängyn alla. Sekä minä että ystäväni reisimestari.

    Sittemmin ei ihminen ole ainakaan viisastunut. Kämpät ovat täynnä tuhoon tuomittua ongelmajätettä. Pelkkiä kaukosäätimiäkin on normiperheessä ainakin viisi ja niistä on aina puolet hukassa ja tallella olevista patterit loppu. Keittiössä makaa samppanjavispilä, jolla on hutkittu enemmän vääryyksiä tehnyttä miestä kuin kuohuviiniä. Miten olisi, maapallo? Asukkaasi ovat kauttaaltaan riemuidiootteja. Olisiko jo sama työntää piippu suuhun ja leventää hymyä? Että se on morjensta pöytään ja R.I.P.

    Alkuun

    SEITSEMÄS PERSELATASKA

    Suoramarkkinointi. Se on kaunis sana. Maistelkaa sitä. Se kuulostaa rehelliseltä, etten jopa sanoisi seksikkäältä termiltä. Se oikein huokuu virallisuutta ja arvovaltaa. Mutta kukapa arvaisi, että suoramarkkinoinnin ammattilainen on yhtä kuin puhelinmyyjä. Juuri se henkilö, joka soittaa juuri, kun molemmissa käsissä on ostoskassi, reidessä roikkuu kaksivuotias tytär, suussa roikkuvat auton avaimet, kakattaa, on kiire ja tytär muksii somilla pienillä nyrkeillänsä privaattialuettasi osuen joka yrittämällään.

    Lasket ostoksesi maahan. Pystyasentoon asetellut maitopurkit uhmaavat fysiikan lakeja ja kaatuvat ilman mitään näkyvää syytä kyljelleen kaataen koko ostoskassin mukanaan. Banaanit lähtevät vyörymään pussin pohjalta juuri siten, kuin banaaneiden ei muotonsa puolesta pitäisi missään olotilassa vyöryä. Kassista ne vyöryvät ulos, vaikkei niiden pitäisi. Vyöryvät perkele vielä keskelle rapakkoa, jonka pinnalla lilluu moottoriöljyn aiheuttama sateenkaarenkirjo. Kaivat puhelimen vaivalloisesti farkkujen taskusta. Samassa taskussa on kuitti, vaihtorahat, nöyhtää, edellisellä viikolla mystisesti kadonnut sytkäri sekä pesukoneessa elämänsä rallin kokenut muodoton plektra. Kaikki nämä edellämainitut tarpeistot on Jumala asetellut taskuun siten, että jokainen esine putoaa yksi kerrallaan banaanilätäkköön samalla, kun puhelin lopulta nousee operoitavaksi.

    Ihmisen pinna on rajallinen, mutta jos yhtälöön heitetään matkapuhelin, niin tilanne muuttuu. Allekirjoittaneen empiirisen tutkimuksen nojalla väitän, että ihminen osaa vastata rauhallisesti puhelimeen, vaikka Norjan Hammervikista saapunut prätkäjengi olisi juuri tuikannut hänen velkaneliönsä liekkeihin. Että Uutisen Jari halojaa. Ei, et soittanut laisinkaan huonoon aikaan.

    Puhelinmyyjä on ovela kettu. Esittelee ensin itsensä ja edustamansa yrityksen. Yrityksen nimi kuulostaa hienolta, mikä saa kuulijan laskemaan suojauksena. Ja se on virhe se. Sen jälkeen nimittäin satelee alakoukkua ja oikeaa suoraa, puhelinmyyjä papattaa kuin Busta Rhymes huutokaupan vetäjänä siten, ettei sinne väliin ole mitään mahdollisuutta kiekaista sanaakaan. Samaan aikaan tytär on asetellut itsensä istumaan rapakkoon, kuorinut osan banaaneista, syönyt yhdestä puolet ja tunkenut vaihtorahat viereisen auton etupyörän vannereikiin. Kuulijalla ei ole enää mitään käsitystä, mitä tämä puhelinmyyjä määkii. Sanoja, sanoja, juuri sinut on valittu, blaa blaa, elämäsi tilaisuus, pölöti pölö, uskomaton tarjous, hilipatipippan, vain harvoilla on nyt mahdollisuus ja sitä rataa.

    Osa suomalaisista on saanut äidinmaidossaan sellaisen ominaisuuden, että elämässä on pyrittävä miellyttämään kaikkia. Tästä syystä Herra Uutinen on puhelinmyyjän kanssa ymmällään. Parasta olisi tietenkin kertoa totuus ja latoa tädille, että tyttäreni juo juuri rapakosta moottoriöljyä ja tässä tilanteessa minua ei kiinnosta ternimaitokapselit vaikka saisin kaupan päälle saatana kolmion Eirasta. Mutta kun ei niin ei. Herra Uutinen sen sijaan kuuntelee yli-inhimillisen kärsivällisesti koko puhelinmyyjän esittämän aarian ja samalla katsoo lohduttomana tyttärensä riemukasta rapakkoleikkiä. Tekisi mieli istua samaan lätäkköön ja unohtaa aikuisuus. Antaisin kuran lentää. Maistuisikohan rapa vieläkin samalta kuin pienenä? Samalta kuin vanhoina hyvinä aikoina. Silloin se saatanan saapasfirmakin teki vielä pelkkiä saappaita.

    Alkuun

    KUUDES PERSELATASKA
    Otteita isukin päiväkirjasta.

    On lauantaiaamu. Sen tietää siitä, että tyttäreni on päättänyt herätä pari tuntia aikaisemmin kuin normaalisti, sillä lauantaiaamut ovat iskän vastuulla. Kello on kuusi. Lämpimästä sängystä nouseminen viileään huoneilmaan on kuin astuisi pumpulista jääkiekkokaukaloon. Lattia on aivan helvetin kylmä. Sukat pitää vetää kiukulla jalkaan, jolloin toinen niistä ottaa ja repeää kantapään kohdalta. Kopeloin sukkalaatikosta uusia, mutta siellä lainehtii ainoastaan käsittämätön määrä yksinäisiä parittomia raukkoja. Tempaisen käsikopelolla yhden ja korvaan sillä rikkinäisen. On vielä pilkkopimeää. Polvi kolisee sängynkulmaan kun suuntaan ulos makuuhuoneesta. Sitä luulisi että ihmisotus ajan myötä oppisi muistamaan mihin on huonekalunsa sijoittanut. Mitä sitä paskaa.

    Aamukuselle. Miehille tyypilliseen tapaan, aamukusi on kännikusen jälkeen kaikista vaikeinta tähdätä maaliin. Pöntön reuna vetää epätasaista suihkua puoleensa kuin jokin ylimaallinen ureamagneetti. Kesken aktin sitä huomaa, ettei taaskaan muistanut nostaa tuota välikantta. Voi perkele. Vessapaperilla roiskeet pois, ristimerkki rintaan ja rukoilen jumalalta armahdusta, mikäli vaimo huomaa herättyään heikonlaisen tähtäykseni. Muistan sentään pestä kädet. Samalla katselen peilistä naamaani. Silmäpusseissa voisi kantaa ruokaostokset. Ja koska kaikkien miesten on, yksin ollessaan, pakko aina ilvehtiä peilikuvalleen, niin hoidan sen siinä samalla alta pois. Irvistys, virnistys, kieli ulos, silmät kieroon ja sitä rataa. Hampaidenharjaus seuraavaksi. Kaivan peilikaapista harjani, jossa on kuivuneita hammastahnakökköjä. Ketä selväjärkistä tahansa moiset kököt iljettäisivät, mutta ei ilmeisesti minua, sillä harja heilahtaa rutiinilla suuhun ja aloittaa tuhotyönsä. Joka kolmas suomalainen harjaa hampaitaan liian lujaa .

    Sitten tytärtä hakemaan. Matkalla pinnasängylle potkaisen varpaani Plaston muovimopoon ja heti perään astun jonkin saatanan terävän lelun päälle. Kivusta ulisten ja jalkaani pidellen istahdan lastenhuoneen sohvalle ja perseeni alle jää eilisiltainen legoista rakennettu torni. Häntäluu maistuu hampaissa asti. Päästelen manausten ryöpyn, jota tyttäreni kuuntelee hyvin tarkasti pinnasängyssään seisten. Nostaessani häntä syliini hän toistelee uskomatonta omaksumiskykyään todistavaa riimittelyä: ai peekele, voi peekele, peekeleen leekot. Pitänee yrittää valehdella vaimolle, että hoitopaikan pojat ovat opettaneet lapsemme noitumaan. Matkalla vaipanvaihtoon tyttö vielä kiekaisee muutaman peekeleen niin, että vaimo sen varmasti kuulee, joten se siitä suunnitelmasta.

    Keittelen aamupuuron sillä välin kun tytär lukee aamupostin kymmenen sentin suikaleiksi. Verrattomana puuronkeittäjänä minua ei ainakaan kuoltuani muistella. Kattilassa makaava liisteri sopisi paremmin tapettien kiinnitykseen kuin viattoman lapsen suuhun. Ja se lapsikin taitaa tietää sen, sillä ensimmäinen lusikallinen löytyy yllättäen keittäjänsä eriparisukilta. Lapsen syöttäminen voi olla vaikeaa. Varsinkin silloin kun se lapsi ei kerta kaikkiaan halua syödä. Helpompaa olisi naulata hyytelöä seinään. Omalta iskältä opittu niksi kuitenkin toimii. Pitää pöristä niin maan perusteellisesti ja vakuutella tyttärelle, että tämä tässä ei ole lusikka, vaan lentokone, joka tuo sinulle ruokaa. Välillä se lusikka on traktori ja välillä moottorikelkka. Pääasia on kuitenkin se, että isukki pörisee minkä ehtii ja tuntee itsensä täydelliseksi aasiksi.

    Vaimokin sieltä heräilee, jolloin tytär huutaa äidilleen iloiseksi tervehdykseksi oikein terävän peekeleen. Vaimo katsoo minun juuri niin salaperäisesti, kuin vain nainen voi miestään katsoa silloin kun mies on tehnyt vääryyksiä. Vaimo silittää hellästi lapsemme hiuksia, keittelee kahvit ja tekee lähtöä kursseille. On siis pitkä päivä edessä kaksistaan tyttären kanssa. Vaimon lähdettyä tyttö pitää perinteisen mielenosoituksen, joka sisältää lelujen heittelyä, television kaukosäätimen piilottamista, paljon huutamista ja muutaman napakan lyönnin kivesmaastoon. Päätän käyttää tyttöä ulkona hiekkalaatikolla. Valitettavasti hän on asiasta täysin eri mieltä. Ulkovaatteiden pukeminen on kuin toimisi mustekalan vaatturina. Siinä missä äsken oli vielä käsi, onkin nyt jalka. Kun lapsella on viimein vaatteet yllä, on isillä armoton hiki ja hehkuvanpunainen naamataulu. Pihalla vielä tyttö vie naapurin lapsen kädestä hiekkalapion ja sota on valmis. Tarvitaan kaksi aikuista irrottamaan lapset toistensa kurkuista.

    Viimeinkin on päiväunien aika. Ehdin siivoilla hieman enimpiä leluja pois lattialta sitä silmälläpitäen, että minulla olisi ehjät varpaat vielä huomennakin. Soittelen hieman kitaraa ja räpyttelen tietokonetta. Ikiomaa laatuaikaa itsensä kanssa. Sen illuusion särkee sitten tytön kaamea kirkaisu. Hölkkäilen puolijuoksua lastenhuoneeseen ja kolistelen taas varpaallani muovimopoa. Täällä kertaa kuitenkin sen verran sievästi, että pahemmat noitumiset saa pidäteltyä sisällään. Huoneessa tuoksuva aromi kertoo syyn kirkaisuun. Meillä on mitä ilmeisimmin tullut kakka. Aamupuuro on tehnyt näköjään tehtävänsä kun kakkakin pitää saattaa kirkumalla maailmaan. Suuntaamme vaipanvaihtoon.

    Kaupassakin pitää käydä. Taas samat pukemisrituaalit kaikkine erimielisyyksineen ja sitten vielä vakaasti lähtöhaluttoman tytön sitominen auton turvaistuimeen. Kaupassa tytär ei suostu istumaan kärryissä vaan itse on saatava kävellä. Samapa tuo. Ostoksien kerääminen on lähes mahdotonta, sillä jatkuvasti pitää riistää tyttären käsistä hedelmiä, jotka se on päättänyt syödä siltä seisomalta. Mehuhyllyjen edessä iskee uskomaton häpeä, kun tyttäreni alkaa vaatia itselleen pillimehua. Siinä on katsokaas sellainen juju, että tyttäreni lausuu pillimehun siten, että hän käyttää ainoastaan pillimehu – yhdyssanan ensimmäistä sanaa ja vaihtaa sen viimeiseksi kirjaimeksi uun. Päätelkää itse siitä, mitä se tyttö siellä hyllyjen edessä aika kovaäänisesti vaati, sillä minä en sitä sanaa kehtaa tähän nyt kirjoittaa.

    Alkuillasta yritän opettaa tyttöä kylpyhuoneessa potalle. Ylpeänä hän siinä istuu ja aina tasaisin väliajoin kurkkii potan uumeniin, onko pissa jo tullut. Käännän hetkeksi selkäni ja napsautan saunan päälle. Kääntyessäni takaisin on kylpyhuoneen lattialla pelkkä potta. Tyttöä ei näy missään. Huutelen häntä palaamaan, mutta vastausta ei kuulu. Hetken päästä tyttö ilmestyy ja ilmoittaa tomerasti että pissa tuli. No voihan helvetti ja kaikki sen esikartanot. Ryntään silmä kädessä lattioita tuijottamaan ja yritän kysellä autuaasti hymyilevältä tytöltä vinkkejä pissan mahdollisista koordinaateista. Olohuoneen matto? Keittiö? Ei vastausta. Avuliaasti tyttö kyllä etsii kaverina vaikka juuri itsehän se on sen miinan tänne jonnekin piilottanut. Samassa vaimo tulee kotiin. Varoitan häntä mahdollisesta virtsa-ansasta, jota emme ole vielä paikallistaneet. Kuljeksimme sitten oikein koko perheen voimin etsimässä tätä mystistä pissaa. Ei löydy mistään. Tulkitsemme koko hössötyksen vääräksi hälytykseksi ja alamme suunnitella iltatoimia.

    Käymme saunassa ja saamme tyttären viimein yöunille. Juttelemme niitä näitä ja päätämme itsekin suoria yöpuulle. Olen henkisesti täysin loppu ja ruumiiltanikin melkoisessa remontissa. Istahdan sängynlaidalle ja tuijottelen sukkiani. Eriparia ne tosiaan ovat. Koko päivän olen heilunut perkele oikeassa jalassa musta sukka ja vasemmassa vitivalkoinen vastaava. Riisuudun ja painan pääni johonkin märkään. Käännyn hitaasti vaimoni puoleen ja kuiskaan pimeydessä, että taisin löytää sen kadonneen kusen.

    Alkuun

    VIIDES PERSELATASKA

    Isoisäni aikoinaan väitti minulle, silloin vielä henkisesti terveelle ja kirkasotsaiselle nuorukaiselle, että liiallinen television katselu kutistaa aivoni pikkuhiljaa tunnistamattomaksi möykyksi, joka sitten yöllä nukkuessani valuu nenän kautta räkänä tyynylle. Eipä tullut seuraavana yönä nukkumatti kylään. Eikä varmaan jäänyt kauaksi, että olisin työntänyt vessapaperitolleroita sieraimet täyteen, jottei tämä makaaberi aivoulostus olisi onnistunut. Pappa tiesi ne narut, joista kannatti nykiä. Hieno mies. Sen lisäksi, että hän osasi ilmaista asiansa siten, että se uppoaa tyhmäänkin päähän, hän myös oli tavallaan oikeassa. Aivoräkäosuus ei sentään pidä paikkaansa. Tai mistä sen tietää. Aika monesti sitä aamulla löytää posken ja tyynyn välistä selittämätöntä limaa, jota sitten sen kummemmin tutkimatta nimittää kuolaksi. Oletetaan nyt kuitenkin, että se kuola on pelkkää kuolaa, eikä ollenkaan nesteeksi muuttunutta ajattelukapasiteettia. Totta siinä papan analyysissä oli se, että televisio kyllä tyhmentää ihmisen.

    Lukemattomat kerrat sitä on kotiin tullessa pamauttanut sen sontalaatikon päälle vailla minkäänlaisia tarkoitusperiä. Varsin hyvin sitä tietää, että mitä luultavimmin juuri sillä hetkellä ruudulle ilmestyy nukkemainen, puuterilla kyllästetty tissivako, joka arvuuttelee katsojilta päivän sanaa. Sana on tietysti jokin ilmiselvyys, josta on otettu pari kirjainta pois siten, että sen suuren mysteerin ratkaisisi jopa naapurin koira. Soita ja voita satanen puhtaana käteen. Ruudun alalaidassa lukee maailman pienimmällä fontilla, että puhelu maksaa kolmetoista euroa sekunnilta. Kerrassaan loistavaa viihdettä, ajattelee Marjatta Loimaalta, soittaa annettuun numeroon ja pääsee suoraan lähetykseen. Tissivako kyselee, minkälainen sää Loimaalla on, ja kun se on todettu sateiseksi, saa Marjatta paljastaa päivän sanan. Tissivako tuulettaa oikeaa vastausta kuin juuri olisi keksitty lääke syöpään. Marjatalle läpsähtää palkkioksi satanen riihikuivaa rahaa ja vajaan kuukauden päästä noin 150 euron puhelinlasku. Onnea Loimaalle.

    Fiksu ihminen läpsäyttäisi tässä vaiheessa töllöttimen kiinni ja kantaisi sen helvetinkyytiä lähimpään kompostiin. Mutta koska fiksuus on katoava kansanperinne, televisio on ja pysyy päällä. Saippuasarjojen eliittiin kuuluva Kauniit ja Rohkeat työnnetään seuraavaksi katatoniseen tilaan vajonneen katselijan verkkokalvolle. Siinä on sellainen sarja, jonka kirjoittajat ovat syöneet enemmän hallusinaatiosieniä kuin meikäläinen perunoita. Forrestereiden pasmat ovat menneet jo ajat sitten umpisolmuun, kun käsikirjoittajat ovat laittaneet heidät harrastamaan sellaista sukurutsaa, että minkä tahansa uskonlahkon pitäisi julistaa koko sarja pannaan. Tätä juhlaa tuleekin sitten joka helvetin arkipäivä. Hallelujaa.

    Tässä vaiheessa voi vaikka vaihtaa kanavaa, mikäli orastava aivovamma antaa periksi. Ykkösellä tulee asiaohjelmaa liito-oravista. Metsuri noituu Husqvarnan moottorisaha sylissä, kun ei saakaan laittaa seitsemääsataa hehtaaria metsää tulitikuiksi. Kakkosella tulee mielenkiintoinen dokumentti, mutta se on nerokkaasti sekä tekstitetty että puhuttu ruotsiksi. Kolmosella jumalattomalla leualla siunattu Ridge jatkaa irvistelyään. Pakko siis siirtyä Neloselle. Siellä ylipainoinen, vääjäämättömästi kaljuuntunut viiksivallu luennoi hämmästyneelle naiselle, ettei aviomiehen kaikkia rahoja kannata tuhlata Guccin kenkiin ja Max Factorin meikkeihin. Tämä laupias ja viiksekäs samarialainen on nimeltään Dr. Phil, ilmeisesti ainoa rationaalinen amerikkalainen koko saatanan läntisellä mantereella. Hänen lopullinen neuvonsa ostosvimman riivaamalle naiselle on, että lopeta se päätön visan vingutus. Ja yleisö taputtaa. Nainen on parantunut vajaassa varttitunnissa vuosia vaivanneesta sairaudesta. Pakkohan sille on taputtaa. Ohjelman lopuksi Dr. Phil kiittää hehkuvanpunaisia kämmenpohjiaan yhteen hakkaavaa yleisöään, kaappaa minikokoisen, botoxilla pumpatun vaimonsa kainaloon ja harppoo jumalatonta vauhtia takahuoneeseen nauramaan ja laskemaan rahojaan.

    Iltaan mahtuu vielä rautaisannos nykymuodinmukaista realitytuubaa ja toki Salatut Elämät. Ei ole sillä Taalasmaan Ullallakaan kaikki työkalut oikeassa pakissa. Siitä naisesta löytyisi Tohtori Philillekin työsarkaa. Sauli-paran tyttöystäväkin suukottelee oman naisopettajansa kanssa. Aika hurjaa settiä törkkää, kun miettii, että suurin kohderyhmä on varmaan esipuberteetissa kiemurtelevat pikkutytöt. Miten lienee heidän mielensä tuollaista suodattaa, kun itselläkin heittää päässä kupperiskeikkaa ja aivot pyrkivät nenän kautta raittiiseen ilmaan.

    Tuntitolkulla sitä on jo istunut kuin naulittuna sohvalla tuijottaen mitä kaameinta kuraa ja television sammuttaminen ei ole käynyt edes mielessä. Vaimon kanssa on turha keskustella, koska kokonaisen lauseen muodostaminen on käynyt siinä mielentilassa mahdottomaksi. Aikaisemmin tähän kurakavalkadin ulospanoon riitti kaksi kanavaa. Nykyisin sitä paskaa saa niellä vähintään neljältä kanavalta. Digiboksin ostaneet ja kaapelikanavataloudet saavat nauttia vielä laajemman aterian. Onnea heille.

    Kyllä se pappa tiesi mistä puhui. Sitä ei vain silloin Ritariässää katsellessa ymmärtänyt, että sitä vielä aikuisena suostuu katsomaan, kun aikainen mies kauhoo dollarinkuvat silmissään sonnin silmämunia naamariin ja vieressä juontaja kannustaa jatkamaan. Kyllä sä pystyt siihen! Tuonne jäi vielä murunen! Syö, syö silmämunaa, niin olet pelkokertoimen seuraava voittaja! Se on viiskytädonaa kun vielä vedät nuo torakat ja tuon sian paksusuolen! Voi herranjumala. Kyllä se lapsuuteni Ritariässä oli sentään laatuviihdettä. Siihen aikaan David Hasselhoff oli kovin jätkä, jota maa päällään kantoi. Iskäkin valehteli, että meidän Saabissa oli samanlainen hyppynappi kuin Ritariässällä. Se oli sellainen nappi, jossa oli punaisen kolmion kuva. Sitä ei kuulemma koskaan saisi painaa, ettei vain saappi loikkaisi vahingossa metsikköön. Kävipäs kerran sitten niin, että sukuloimaan matkalla ollut Uutisen perheen auto hyytyi Kuusamontien varteen. Iskä tietenkin otti ja painoi hyppynappia, joka sittemmin paljastui hätävilkuksi, ja meikäläinen huutaa takapenkillä kuin kiveksiään vahingossa haukannut elefantti. Siinäpä olikin sitten isukilla tilannetta kerrakseen; edessään konepellin alta harmaata käryä puskeva vanha Saab, vieressä äkäiseksi äitynyt allekirjoittaneen äitee ja takapenkillä lohduttomasti ulvova illuusionsa menettänyt viisivuotias Jari-poika.

    Alkuun

    NELJÄS PERSELATASKA

    Eräänä kesäisenä iltana, rivakan viinan kanssa läträyksen lomassa, keskustelimme hyvien ystävieni Mikan ja Jarkon kanssa Aku Ankasta. Siis siitä lehdestä, emme niinkään itse Akusta. Käsittämätöntä siinä lehdessä on se, että se on kasvattanut lukijoitansa kohta kolmen sukupolven ajan apuratasiästä aikuisuuden kynnykselle menettämättä suosiotaan. Voi vain arvailla kuinka moni on oppinut esimerkiksi yhden sivistyksen peruskivistä, lukutaidon, tämän sarjakuvan ääressä. Tässä on siis kyse erittäin tärkeästä kulttuurinhaarasta. Eikä suinkaan mistään helvetin oopperasta, jossa ylensyönyt parrakas mies smokissaan huutaa käsittämättömyyksiä iltapuvut päällä istuville ihmisille. Hulluinta koko hommassa on, että se mies saattaa jodlata aariaansa vaikka italiaksi, vaikka oltaisiin suomessa. Minusta se ei ole merkittävää kulttuuria, minusta se on lähinnä typerää.

    Mutta takaisin Aku Ankkaan. Aihe on ajankohtainen siksi, että kolmentoista vuoden tauon jälkeen minun postilaatikkooni taas kolahtaa joka keskiviikko uunituore Aku Ankka eli akutski. Tyttärelleni tilasin, vaikkei avovaimo usko sitä vieläkään. Enhän minä toki itselleni. En lainkaan tykkää lukea Aku Ankkoja esimerkiksi vessassa. Joku muu ne sinne pöntön vesisäiliön taakse piilottaa.

    Lehti ei ole muuttunut vuosien saatossa oikeastaan mihinkään. Mutta itse huomaa muuttuneensa. Lapsena sitä ei huomannut minkäänlaisia epäkohtia tarinoissa. Nykyisin on toisin. Otetaan aluksi vaikka perhesuhteet. Kellään päähenkilöllä ei ole omia lapsia. Tai ainakaan niistä ei koskaan puhuta. Aku hoitaa veljenpoikiaan. Veljenpoikiaan! Missä on tämä veli? Vankilassa? Afrikassa? Ja Mikki on samassa tilanteessa Akun kanssa, veljenpoikiaan on kasvatettava hänenkin. Tosin Mortti ja Vertti ovat Mikin huostassa nykyään yhä harvemmin jos koskaan. Ehkä poikain iskä on viimein viisastunut, eikä ole enää tarttunut pulloon. Tätä me emme tiedä, sillä sitä ei meille kerrota. Itse pitää arvailla.

    Roope-sedälle ei myöskään heru juuri sympatiaa. Kaveri kylpee rahassa ja omat sukulaiset elävät köyhyysrajan alapuolella. Mikä sankari se sellainen on? Jos minä olisin Aku, niin kyllä kävisin näyttämässä Roopelle närhenmunia ja vääntäisin siltä kakkulat rusetille ja työntäisin ne sen mulkun nieluun. Silinteriin voisin vääntää kunnon ruislimppupaskan ja onnenmarkan työntäisin pajatsoon. Kuri se pitää olla porvarillekin.

    Mittasuhteet ovat myös menneet Disneyn Waltilla sekaisin. Jos Mikki on kerran hiiri ja Pluto ilmeisesti koira, niin kuinka helvetissä he voivat olla lähes samankokoisia. Ja oletteko muuten huomanneet, että Pluto on täysin karvaton. Karvaton on raukka ja iho sillä on sitten oranssi. Jos sellaista otusta joku taluttaisi Oulunsalon raitilla, niin itku pääsisi lapsilla ja karkuun juoksisi kovimmatkin jätkät. Varsinkin jos se taluttaja olisi sen oranssin koiraparan kokoinen rotta.

    Mies kun olen, niin toki myös Iines nostaa karvat pystyyn. Siinä on nimittäin uskomaton lutka. Sehän vie Akua ja Hannua kuin pässiä kiveksistä. Panee raukat kilvoittelemaan seurastaan jos minkälaisiin koitoksiin. Kapsahtaa tietenkin sitten voittajan kaulaan kuin pahinkin pyrkyri. Vuodesta toiseen sietää jätkät sen vampin pompottelua eikä loppua ole näkyvissä. Ottaisi Aku siitä Magian Millasta itselleen vaimon. Sähäkän näköinen kissa. Goottivehkeet ja tummat meikit ja kaikki. Petihommissa olisi posauspommeineen varmaan uskomaton peto. Noitahan se on, mutta naimisissa olevat kaverit väittävät muutenkin, että noitia niistä kaikista vaimoista lopulta tulee.

    Epäkohdistaan huolimatta tämä lehti pitää silti otteessaan. Sen tarinat ovat ainoita turvallisia paikkoja, joissa paha saa aina perselataskansa. Vaikka Nokia myytäisiin Kiinaan ja Atria saksalaisille, niin onhan meillä aina akutsi ja Porilaisten marssi

    Alkuun

    KOLMAS PERSELATASKA

    Yksi paikka, jossa ihminen voi käydä hajoamassa pirstaleiksi, on vapaavalintainen hypersupermarketti ruuhka-aikaan. Jo parkkipaikkaa hakiessa alkaa epäillä omaa järkeään, kun on kuusitoista kertaa kiertänyt koko alueen ja vain huomatakseen, että tässä maassa ei saatana osata pysäköidä autoa. Toyotat ja hondat on lyöty tylysti juuri sen verran vistoon, että kaksi autoa vie kolmen auton paikan. Ja siinä pyörätuolikuvalla merkityssä ruudussa makaa teiniviiksen asuttama vanha datsun. Hiki on jo aikaa sitten kastellut kainalot ja dödöstä on jäljellä enää naaman kokoinen märkä läsi kainalossa. Kirosanoja huutaen pitää lopulta pysäköidä mailin päähän ovista.

    Kärrytkin nykyään pitää pantilla lunastaa. Ja ikinä ei ole taskussa sitä vaadittavaa kolikkoa. Mihin sitä panttia tarvitaan? Mikä on syy? Miksi helvetissä ne kärryt ovat ketjuilla kiinni toisissaan? Varastaako joku ostoskärryjä? Ihan ammatikseen? Joku toinen kauppias? Ristus. Ja kuka riivattu on keksinyt sen uuden automaattisesti pyörivän sisäänkäyntihässäkän asiakkaita kiusamaan? Insinööri helvetistä? Sekin pistää miettimään ihmiskunnan kehitystä, kun joku varttiaivo työntyy viimetingassa hirveällä kiireellä siihen pyörivään karuselliin ja tööttää omilla panttikärryillään viatonta allekirjoittanutta suoraan ristiselkään.

    Kun pyörivät sähkökoneet päästävät viimein sisälle, iskee juustoinen taustamusiikki suoraan vastapalloon. Ihmisten aiheuttama meteli lyö korvat lukkoon, mutta silti se musiikki työntyy siitä kevyesti läpi ja ravistelee aivot tyhjäksi. Mitä helvettiä minun piti ostaa? Missä ostoslista on? Tunti sitä vaimon kanssa kirjoitettiin. Ja siihen se jäi, keittiönpöydälle. Mylvähtelen painokelvottomia.

    Väkeä on keskikokoisen joukkomellakan verran joka käytävällä. Ei mitään mahdollisuuksia työntyä kärryjen kanssa sekaan. Varsinkaan kun naapurintädit ovat yhyttäneet toisensa maitohyllyn edessä ja huolellisesti asettaneet kärrynsä siten, että mistään suunnasta ei heitä voi ohittaa. Nämä käkättäjät voisivat ihan hyvin lallattaa asiansa sitten kotosalla, seinänaapureita kun ovat. Mutta ei se tietenkään käy päinsä. Jostain syystä se vain on niin, että heillä on pakottava tarve jumittaa juuri siinä maitohyllyn edessä keskellä epätoivoisesti ohitse pyrkiviä ihmismassoja.

    Kauppias on ollut ovela ja asetellut tavarat siten, että koko saatanan halli on kierrettävä ennen kuin kärryissä löytyy tarvittavat eväkset. Jalat ovat kuin maratonin juosseella. Vessapaperia etsiessä se lopullinen murentuminen sitten tapahtuu. Kuuden hehtaarin kokoinen myymälä eikä missään vessapaperia. Kysyn asiasta ohikulkevalta myyjältä ja hän kertoo tavaran loppuneen paperiliiton lakkoilun takia. Itku ei ole kaukana. Epätoivon partaalla heitän neljä pakettia nessuja kyytiin ja vakaasti päätän, että ensi viikolla sekä nenä että perse niistetään samalla tavaralla. Matkalla kassoille joku kaistapäinen setä vielä kolhii minua ostoskorillaan kahdesti pohkeeseen. Hiljaa mielessäni mietin, että jos en olisi näinkin rauhallinen ja elämää kunnioittava mies, aukeaisi tuo tarjouksessa oleva grillivälinesetin paketti välittömästi ja alkaisi murhatyöt.

    Kassajonossa vietetty vartti ei helpota olotilaa juurikaan. Auto on varmasti sulanut auringonpaahteessa asfalttiin kiinni. Tosin sillä tuskin on merkitystä, koska epäilen suuresti, että selviäisin hengissä sinne asti. Nimittäin toki siinä minun edessäni köpöttelevä mummo on unohtanut punnita kurkkunsa, joten koko jono seisoo paikallaan sillä välin kun myyjä käy hakemassa siihen hintalapun. Mummo vielä kehtaa tingata, että olisit nyt antanut ilmaiseksi. Omien ostosteni loppusumma on pienen valtion vuosibudjetin kokoinen. Kassakuitti sellaiset reilu puolimetriä pitkä. Ja sen alalaidassa lukee kuin kuoliniskuna: ”Tervetuloa uudelleen.”

    Alkuun

    TOINEN PERSELATASKA

    Nykymaailmassa paskalla käymisestäkin on tehty lähes pyhä asia. Ainakin jokainen mies kuuluu samaan salaliittoon, jossa on eräitä kirjoittamattomia lakeja, joita ei saa missään olosuhteissa rikkoa. Katsokaas kun yleisessä käymälässä, josta löytyy useampi väliseinin eristetty paskakoppi, vallitsee ihan eri säännöt kuin muualla. Totta kai. Hullukin sen tietää. Ensinnäkin tarpeilleen tullessaan, kaikki perusreimat kävelevät epäröimättä siihen koppiin, joka sijaitsee mahdollisimman syrjässä. Ovi laitetaan lukkoon ja lukon pito varmistetaan helvetinmoisella rynkytyksellä useampaan kertaan. Tämä tietenkin siltä varalta, että joku salakavala saniteettitilan käyttäjä saattaa saada yhtäkkiä päähänsä repiä oven saranoiltaan. Siinä ei heikko lukko pidättele.

    Kun lukitus on todettu hyväksi, kengät on pyyhitty lattialla nilkkoihin asti lilluvasta kusesta ja edellisen ulostajan tuotos on huuhdeltu pöntöstä, voi itse toimitus alkaa. Ja siinä vaiheessa myös tilanteen pyhyys ottaa vallan. Nimittäin yleisessä käymälässä on kerta kaikkiaan kakattava niin, ettei siitä lähde minkäänlaista ääntä. Hipihiljaa istuu aikuinen mies pöntöllä ja toivoo, ettei pökäle molskahda isosti pudotessaan. Jotkut jopa viskovat pöntön ensin täyteen vessapaperia, joka pehmentää iskua, ja käyvät sitten vasta pakaraisilleen. Eikä tämä lopu tähän.

    Jos käy niin hullusti, että joku toinenkin sattuu juuri samaan aikaan samaan käymälään, tapahtuu seuraavaa. Lukon pitävyys varmistetaan uudelleen parilla hiljaisella rynkytyksellä. Vaikka lukko vaikuttaa edelleen pomminkestävältä, pidetään varmuuden vuoksi vielä ovennupista kiinni ikään kuin varmistukseksi. Ponnistelun on myös lakattava välittömästi, sillä siitä aiheutuva ähinä saattaa herättää toisen vessa-asiakkaan huomion. Mitä luultavimmin tämä yhtä aikaa paskalle sattunut mies kokeilee toki sitä samaa syrjimmäistä koppia, jossa sinä istut, koska hän on mies, yleisessä käymälässä ja kirjoittamaton laki koskee täten myös häntä. Todettuaan juuri sen oven olevan lukossa hänen on pakko tyytyä toiseksi parhaaseen vaihtoehtoon. Koppiin, joka on toiseksi syrjimässä. Kyllä, siihen tälläytyy viereiseen kakkalootaan toinen poloinen yleiseen vessaan eksynyt. Kaksi aikuista miestä samat mantrat suorittaneena istuvat hiiren hiljaa muka toisistaan mitään tietämättä ja yrittävät epätoivoisesti kakata äänetöntä kakkaa.

    Mikä helvetti meitä vaivaa? Jokainen ihminen ulostaa. Ihan jokainen naapurin sedästä Ilkka Kanervaan käy luultavasti päivittäin paskalla. Frodo Reppuli on joutunut kuvaustauolla repimään nuttua yltään ja ponnistelemaan haltijaleivät perperin kautta ulos. Niin se menee. Kukaan ei säästy siltä vaivalta. Siitä huolimatta koko touhusta tehdään sellainen sirkus, että ulkoavaruuden maahiset nauravat meille katsellessaan teleskooppikiikareilla tänne tellukselle. Ei mene minulla jakeluun. Aionkin tästä lähtien ulostaa erittäin äänekkäästi varsinkin yleisessä käymälässä. Ponnistan niin, että verisuonet poksuu ja pierut nauravat seinillä.

    Ja miettikääpä vielä kumpi oikeastaan on säälittävämpi. Ihminen, joka reilusti ja miehekkäästi mitään salailematta hoitaa tarpeensa. Vai hiirulainen joka istuu piilossa koko maailmalta, käsi vessan ovinupissa kiinni ja hiljaa odottaa torttua, joka ei koskaan tule.

    Alkuun

    ENSIMMÄINEN PERSELATASKA

    Väittävät suomalaisten olevan sivistynyttä kansaa. Täällä osataan tehdä matkapuhelimia, avaruusvehkeiden osia, laivoja, paperia, tukiasemia, voimalaitoksia ja mämmiä. Loviisassa professorit halkovat atomeita, jotta saa ihminen tuikkua pirttiin. Fiksujahan sitä ollaan, vai mitä. Ei tuollaisten liipaisimien rakentelu onnistu typeryksiltä. Mutta joskus se fiksuus vain unohtuu, ainakin liikenteessä. Suomalainen mies on ratin takana itse perkele. Ja mitä isomman auton ratti se on, niin sitä pitemmäksi sarvet ja se kyrpä siinä keskellä otsikkoa kasvavat. Keskisormi kuuluu auton hallintalaitteisiin siinä missä vilkku ja vinkkarit. Sillä osoitetaan toiselle puusta jalkautuneelle apinalle, että tässä ajaa nyt sivistynyt suomalainen mies, joten pois alta jumalauta.

    Nykyään matka esimerkiksi töistä kotiin riittää jo yhdenlaiseksi ekstremeharrastukseksi. Siinä kun kello lyö neljää, hyppää Suomessa miljoona helevetin vihaista reinoa autoon. Ratista pidetään kiinni sormenluut napsuen ja hampaat on irvessä kuin ukrainalaisella moukarinheittäjällä. Vasta on istuttu filmaattisena palaverissa, kehuttu johtajan lapset ja vaimo ja istuttu kiltisti lärvi virneessä. Mutta kun autoon pääsee, niin mikään ei enää päde. Liikenne on sotaa ja autot hyökkäysvaunuja. Nopeusrajoitukset ovat silkkaa vittuilua ja punaiset valot suorastaan komentavat painamaan kaasua. Onko se jumalauta liikaa vaadittu, että otatte apinat järjen käteen ja ajattelette muitakin liikkujia.

    Sitten on vielä näitä Ûber-reinoja, jotka vetävät ensin pään täyteen humallusnesteitä ja tämän jälkeen lähtevät sohimaan vaihdetta silmään. Uskomatonta. Ei kestä kristityn perse tuollaista. Kyllä asia nyt on niin, että puolelta suomalaisista pitäisi ottaa kortti pois ja antaa kurahousut ja Matchboxin pikkuauto tilalle. Tämän jälkeen voisi osoittaa reitin lähimmälle hiekkalaatikolle. Sinne mene, reino, leikkimään neppistä ja pois häiritsemästä kun aikuiset ihmiset ajavat kohti auringonlaskua. Perkele.

    Alkuun